Tästä kertoo tietokirjailija Antero Uitto kirjoittamassaan elämäkerrassa Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen. Lenin esitti syytöksensä 1920-luvun alkuvuosina, jolloin Moskovassa asunut Kuusinen oli eräässä artikkelissaan esittänyt, että ”Suomi on vain mitätön hiukkanen, jonka oli kadottava maailmankartalta”.
Otto-Wille Kuusisen (1881–1964) luonnehdinta kertoi hänen lohduttomasta näkemyksestään pienten valtioiden tulevaisuuteen historian armottomissa pyörteissä. Mutta Lenin ei ollut samaa mieltä muutoin kunnioittamansa Kuusisen kanssa.
Bibliofiilinä Uitto on kerännyt huomattavan määrän Kuusista koskevaa aineistoa, joista suurin osa on venäjänkielistä. Eräästä suomenkielisestä lehtiartikkelista Uitto on löytänyt Kuusien salanimellä kirjoittaman kuvauksen itsestään:
Etupäässä Kuusinen oli kuitenkin selviytyjä.
”O. W. Kuusinen oli aikaisemmin pahasti parlamentarismin myrkyttämä, kehittyi sitten 1918 vallankumouksen jälkeen Venäjälle lähdettyään hyvin jyrkäksi kommunistisiksi ja on nyt saavuttanut henkisen tasapainon, joka tekee hänet suomalaisen työväenliikkeen perinpohjaisimmaksi, selväjärkisimmäksi ja monipuolisemmaksi tieteelliseksi tutkijaksi.”
Lainattu artikkeli oli kirjoitettu vuoden 1919 lopulla, jolloin Kuusinen oli salaa Suomessa toista vuotta. Jutun lopussa nimimerkki vielä vakuuttaa:
”Kuusinen on monen muun Venäjällä oleskelevan suomalaisen toverin kanssa ollut siinä onnellisessa asemassa, että hän on saanut niitä syvästi hedelmöittäviä vaikutelmia, joita bolshevismi niin paljon antaa ja joita emme me muutkaan ajan pitkään voi vastustaa.”
Uiton kirjasta löytyy paljon pikantteja yksityiskohtia, joista suurin osa on toki ollut aikaisemminkin muista yhteyksistä luettavissa. Lähdekritiikin keveys johtunee siitä, että Uitto ei ole koulutettu historioitsija.
Tiheästi lähteenä on syystäkin katkeran Kuusien vaimon Aino Kuusisen muistelmat. Hän oli yksi Otto Willen neljästä vaimosta.
Kirjassa tulee hyvin esille naistenmies-Kuusinen, jolla oli Helsingissä muun muassa yhteinen heila John Reedin kanssa ja Moskovassa teini-ikäinen ”sihteerikkö”.
Tällaisista herkuista huolimatta elämäkerta on paikoin pitkien puhe- ja julkilausumalainausten puuduttama.
Eräs kirjan keskeisistä kysymyksistä on Kuusisen selviäminen diktaattori Josif Stalinin suurten puhdistusten lihamyllyssä, jossa jauhettiin hengiltä noin 20 000 suomalaistakin.
Kirjoittaja toteaa Kuusisen itsensäkin olleen suuressa vaarassa varsinkin puhdistusten loppuvaiheessa. Hänellä oli aina villapaita ja eväspaketti valmiina pidätetyksi joutumista varten.
Kuusinen oli kuitenkin hyödyllinen kulloisellekin vallanpitäjälle. Leninismin ja kommunismin parhaana teoreetikkona hänestä oli Stalinille korvaamaton hyöty. Lisäksi Kuusinen osasi esittää Stalinille ehdotuksensa ja ajatuksensa niin taitavasti, että tämä uskoi niiden tulleen hänen omasta päästään.
Kirjoittaja pitää mahdollisena, että myös Boris Jartsevin lähettäminen neuvottelemaan Helsinkiin 1938 pelasti Kuusisen viime tingassa. Stalin saattoi tuolloin jo ajatella Kuusiselle jonkinlaista roolia Suomessa.
Suomensyöjänä varsinainen huipputilaisuus tuli Kuusiselle tietysti 1939, jolloin hänet määrättiin Terijoen hallituksen pääministeriksi. Uitto vakuuttelee Kuusisen tuolloin päässeen toteuttamaan vanhoja haaveitaan Suomen likvidoimisesta.
Todistajakseen kirjoittaja kutsuu taas ex-vaimo Ainon, joka on kertonut Kuusisen haaveena olleen Suomen saamisen valtaansa. Eikä tässä vielä kaikki, sillä Ainon mukaan hänen entinen miehensä olisi halunnut myös koko Skandinavian johtoon prokonsulin arvoisena.
Mutta sitten Uitto törmää Arvo ”Poika” Tuomisen näkemykseen, jonka mukaan Kuusinen oli pelkkä Stalinin pelinappula talvisodan alla. Kirjoittaja keksi kuitenkin yhdistää molemmat näkemykset:
”Se, että suunnitelmat sopivat Kuusisen haaveisiin oli varmaankin totta. Ilmeisesti Terijoen hallituksen toteutus ilmaantui Kuusiselle kuitenkin työnnettynä.”
Kukaan ei voi tietenkään tietää mitä Kuusisen päässä liikkui kun hän värjötteli poikansa Esan kanssa Terijoen ränsistyneessä huvilassa. Otto Wille oli pyytänyt Stalinilta Esaa avukseen. Poika olikin ainoa, jonka hän oli saanut vapautettua vankileiriltä; Ainoa hän ei uskaltanut yrittääkään.
Uitto kirjoittaa varsin niukasta Kuusisen toiminnasta Stalinin kuoleman jälkeen 1953. Se on valitettavaa, sillä silloin Kuusinen nousi uransa huipulle aivan korkeimman neuvostojohdon joukkoon.
Kuusisella on sanottu olleen tärkeä rooli muun muassa Kuuban kriisin kireissä tunnelmissa, jolloin maailma oli ajautumissa ydinsotaan. Suomalaisen neuvostojohtajan väitetään onnistuneen rauhoittamaan Nikita Hruštšovia ratkaisevalla hetkellä niin, että tämä teki päätöksen ydinaseita Kuubaan vievien laivojen kääntämisestä takaisin.
Uitto ei pyri tätä kiistämään, vaan hän korostaa Kuusisen suurta vaikutusvaltaa Hruštšovin neuvonantajana. Kuusinen muun muassa johti uuden puolueohjelman ja tärkeiden teoreettisten oppikirjojen valmistelua. Näissä puuhissa hän oli valmis luopumaan jopa proletariaatin diktatuurin -käsitteestä. Tämä oli melkoista radikalismia silloisessa Neuvostoliitossa.
Kun Kuusinen kuoli, hänen tuhkauurnaansa olivat Kremlin muuriin kantamassa Leonid Brezhnev, Aleksei Kosygin ja Nikolai Podgornyi.
Kirjan lopussa elämänkerjuri pohtii vielä, oliko Kuusinen suomalainen maanpetturi vai työväenluokan sankari ja päätyy toteamukseen: ”Etupäässä Kuusinen oli kuitenkin selviytyjä.”
Antero Uitto: Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen. Paasilinna 2013. 420 sivua.
uutiskirje 
