Musiikin monitietäjän uusin kirja Rakas vanha vinyyli poikkeaa hänen aikaisemmasta tuotannostaan. Kirjan nimestä voisi luulla, että Jake Nyman kirjoittaa taas levyistä, mutta eipä niin teekään. Hän keskittyykin nyt kertomaan niihin liittyvistä omista muistoistaan tai ajankuvista.
Sen kummempia yleisperusteluja Nyman ei valinnoilleen paljasta. Käypähän läpi vuosikymmeniä kestäneen uransa kuluessa syntyneitä konserttielämyksiä ja tapaamisia. Vinyylihyllyiltä ja muistin sokkeloista on tullut vastaan sekä popmusiikin suuria esiintyjiä ja kappaleita kuin myös tuntemattomampia. Anekdootteja ja sattumuksia riittää.
Levyjen ja henkilöiden kuvaukset ovat nymanmaisen teräviä, omakohtaisesti koettuun tai kuultuun perustuvia. Ei kirjoittaja sentään kaikkia ole itse nokatusten tavannut.
Musiikin parissa elämäntyönsä tehneen Nymanin tietomäärä on tietenkin kadehdittava. Sen, joka sanoo Nymanin viljelevän kirjoituksissaan paikka paikoin kaikkitietävyyttä, on syytä ottaa huomioon, että hänellä jos kellä on kanttia sitä harrastaa. Sitä paitsi hän tekee senkin rautaisella ammattitaidolla eikä perustelematta.
Vinyyleistä kun on kyse, on kirja antoisa varmasti ennen kaikkea 50- ja 60-luvun kevyen musiikin ystäville.
Täydennystä kuultuun
Sunnuntaisin Ylen Radio Suomessa kuultavien Nousevan auringon talon ja Kadonneet levyt -ohjelman ystäville Nymanin uutukainen on kuin lisätietolipas. Ohjelmissa pääasiana on musiikki ja juonnot on pidettävä suhteellisen lyhyinä. Kirjassa tietäjällä on mahdollisuus avata arkkuaan selkosemmalle.
Vinyyleihin liittyvien muistojen ohessa Nyman ottaa osaa ikuiskeskusteluun siitä mikä on hyvää, mikä huonoa musiikkia.
Aiheen kinkkisyyttä hän valottaa kertomalla lukijapalautteesta, jota Ylen musiikkiosastolle saapuu. Varsinkin uuden ohjelman alkaessa sitä tulee valtavasti.
Nyman sanoo lähtevänsä siitä, että mielipiteitä on yhtä monta kuin esittäjiäkin, ja jokainen on yhtä oikeassa.
Listatko harmittomia?
Muiden musiikkitoimittajien tavoin on erilaisilla listauksilla Jake Nymaninkin työssä ollut sijansa. Niihin ei hänen mielestään ole syytä suhtautua kovin vakavasti, mutta eivät ne aivan harmitonta viihdettäkään ole.
Äänilevyjä tuottavien yhtiöiden ylläpitämä ja syvälle juurtunut voittamisen kulttuuri on selitys sille, miksi Nyman ei pidä listoja ja äänestyksiä aivan harmittomina. Siihen kuuluu enemmistön makuun vetoaminen, jolla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.
Hänestä lievennystä tuohon kulttuuriin syntyisi, jos alettaisiin kiinnittää samalla tavalla huomiota myös ihmisten huonoksi leimaaman musiikkiin. Sehän vasta hauskaa olisi, kirjoittaa Nyman.
Kärpäs- vai mehiläiskortti?
Musiikkialan kriitikoilta on Nymanin mielestä turha odottaa mitään yhteistä kantaa musiikkiin, koska heistä harva on mitään yleismiehiä. Itse kullakin heistä on jokin erikoisala, johon heidän tietonsa rajoittuvat.
Kumpi on oikea kärpäs- vai mehiläiskortti. Tämä on kysymys, josta ei löydy vastausta siihen tunnettuun väittelyyn, joka yleensä yhdistää kriitikoita, mikä on nyrpeä suhtautuminen suuren yleisön lempimusiikkiin.
”Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä, kun ne tykkäävät paskasta.” Vai ”miljoona mehiläistä ei voi olla väärässä, kun ne tykkäävät hunajasta.” Kumpi pätee?
Vastausta hyvän musiikin ongelmaan on yritetty monta kertaa löytää äänestyksillä ja listauksilla. Tulokset ovat pysyneet heikkoina.
Jake Nyman: Rakas vanha vinyyli. Gummerus 2013. 228 sivua.
uutiskirje 
