Kansan Uutiset on julkaissut menneinä viikkoina kaksi komeaa ja perusteellista kirja-arvostelua, jotka liittyvät Kustannusosakeyhtiö Otavan tänä vuonna aloittamaan Lähikuva-sarjaan ja sen ensimmäisiin painotuotteisiin. Tarkoitan kirjoja Lähikuvassa Matti Pellonpää ja Lähikuvassa Erno Paasilinna.
Niin Aki Kaurismäen luottonäyttelijä kuin vastarannan kiiski-kirjailija ansaitsevat lähikuvansa, ilman muuta. Mutta nuo väljät elämäkertakirjat ovat tyyliltään hyvin erilaisia ja luovat tahtomattaan kuvaa myös teosten kirjoittajista.
Pellonpää-lähikuvan on kirjoittanut jo aikaisemmin Aki Kaurismäen elokuvat-nimisen teoksen julkaissut nuori filmihullu Lauri Timonen – Paasilinnan kohdalla asialla on vanha konkari, pohjalaiskirjailija ja Erno Paasilinnan hyvä ystävä Antti Tuuri.
Siinä missä Timonen pitää oman egonsa hyvin kurissa, täysin taustalla – hän ei ehtinyt Pellonpäätä toki tunteakaan – Tuurin kirja on samalla miltei lähikuva Antti Tuurista. Käy nimittäin niin, että Tuurilla kestää monissa luvuissa pitkään tarinoida oman elämänsä vaiheista ennen kuin hän pääsee edes Ernon tekemisiin. Tuntuu kuin tärkeämpää olisi kertoa omasta urasta, insinööriopinnoista ja juhlatilaisuuksista, joissa hän on päähenkilö, ei Erno.
Tottakai kaverukset olivat suht samaa ikäpolvea ja ystäviä, jotka reissasivat Lapissa, Pohjanmaalla ja Haanpään Piippola-maisemissa yhdessä lukuisat kerrat, mutta silti Tuurin itsekeskeisyys häiritsee. Tuuri myös poseeraa monessa kirjan valokuvassa ja ikään kuin alleviivaa sitä, että tässä ollaan LÄHIKUVASSA MINÄ JA ERNO.
Valitettavasti tunnistan Antti Tuurissa pohjalaisen itseni, lakeuksien suuren egon maisemat. Me pohjalaiset osaamme olla välillä todella rasittavia itsekehujia, myös suuria sovinisteja. Enkä tarkoita mitään kansanluonnetta, vaan tyyliä esiintyä, kirjoittaakin.
Ja kun tähän lisää sen, että Tuuri on kirjoittanut yhden komeimman suomalaisen romaanin, Pohjanmaan – joka perustuu pelkästään ns. sisäiseen monologiin – jää ihmettelemään, kuinka fiksu kirjailija (tai toimittaja) ei ole karsinut ”turhaa” itseään pois lähikuvasta.
Ei tuollaista egon suurentelua voi millään antaa anteeksi, varsinkaan kun on kyse niin hienosta suomalaisesta toisinajattelijasta kuin ERNO PAASILINNA. Hän oli viimeisiä vastarannan mohikaaneja, äkkiväärä ja sanavalmis puukottaja silloin kun aihetta löytyi. Suuri kertoja ja näkijä, joka ei kumarrellut mihinkään ilmansuuntaan ja sai kyllä myös kärsiä siitä. Hän antoi sanan säilän heilua helvetisti ja vuodatteli vapaasti – piti jopa yksinpuhelun Martti Ahtisaarelle kun sille päälle sattui. Siksi ei ole oikein että Tuuri pistää itsensä lähikuvaan ja Ernon joskus melkein statistiksi omassa elämässään.
No, myönnettäköön, että monet luonnehdinnat ja tarinat Paasilinnasta ovat komeaa luettavaa. Myös kuoleman tai syöpään pikaisesti kuoleentumisen kuvaus on hieno ja päähenkilöä kunnioittava. Jos Lähikuvassa Matti Pellonpää -teoksen parasta antia on ”Peltsin” lapsuuden ja nuoruusvaiheiden kuvaus, niin Lähikuvassa Erno Paasilinna kannattaa aloittaa lopusta!
lehti 