Kohta kuukauden olen seurannut mielenilmaisuja Ukrainassa ja niiden käsittelyä eri maiden mediassa. Samalla olen keskustelut ja kommentoinut kavereittani ajatuksia lähinnä Kiovan tapahtumista – ja täytyy myöntää, ettei se ole ollut helppoa.
Kiovalainen ystävättäreni – nuori nainen – on pitänyt etäisyyttä politiikkaan. Esimerkiksi yhdeksän vuotta sitten hän kiersi Itsenäisyyden aukion eli Maidanin kaukaa uskoen, että kysymys on vallasta ja rahasta.
Mutta sen karmean yön jälkeen (30. 11. 2013) jolloin aseistautunut ukrainalainen mellakkapoliisi ja sisäministeriön Berkut-turvallisuusjoukkojen osastot alkoivat tyhjentää aukiota ja purkaa mielenosoittajien leirejä, hän lähti Maidanille. Koska tunsi kuuluvansa niihin, jotka halusivat viestittää maan johdolle: meidän kanssa ei saa tehdä noin, ei saa hakata nuoria, oikeastaan he olivat ihan lapsia vielä.
Tulee mieleen yritysten halu saada länteen halpaa työvoimaa.
Ei hän mennyt EU:n sopimuksen takia, eikä Venäjää vastaan, vaan ihmisarvonsa puolesta. Ystävättäreni on fiksu nuori nainen, joka on matkustanut paljon jopa asunut muutaman vuoden Suomessa. Hänellä ei ole harhaluuloja siitä, mitä tapahtuisi, jos Ukraina liittyisi EU:hun. Bulgarian esimerkki ei anna syytä intoiluun. Ehkä tietynlainen naiivius hänellä kuitenkin on: nimittäin hän uskoo, että missä tahansa Euroopan valtiossa ihmiset lähtisivät samalla tavalla osoittamaan mieltä vastaavan tapahtuman jälkeen.
Joka tapauksessa, ystävättäreni on minulle nykyisen Maidanin tyypillinen edustaja, joka ei ole ylpeä Lenin-patsaan kaatamisesta, eikä siitä nationalismista, jota aukiolla on paljon.
Samaan aikaan hän ei oikein ymmärrä eurooppalaisten ja amerikkalaisten politiikkojen intoa tulla Kiovaan näyttämään, kuinka he ovat solidaarisia ja mukamas valmiit tukemaan ukrainalaisten pyrkimyksiä irrottautua Venäjästä. Hänelle lähinnä tulee mieleen yritysten halu saada länteen halpaa työvoimaa ja pakottaa oma kansa hyväksymään hyvinvoinnin alasajo. Mutta silti hän pyrkii olemaan Maidanilla niin paljon kuin työ ja perhe antavat olla, ja on ylpeä ukrainalaisista.
No, Venäjällä asuvat ystävät taas ovat jakautuneet eri ryhmiin. Osa on hyvällä tavalla kateellisia ukrainalaisten kyvylle yhdistää voimia ja näyttää vallanpitäjille, että valta kuuluu kansalle. Monet heistä lähtivätkin Kiovaan ja kertovat omista kokemuksistaan; mielettömästä ilmapiiristä, ystävällisyydestä ja kuinka paljon siellä on nuoria ihmisiä, joiden silmät loistavat innosta ja uskosta huomiseen.
Toiset taas yrittävät selittää, kuinka Länsi on taas kerran järjestänyt vallankumouksen Ukrainassa. Heistä Venäjän valtiollisen median antama hyvin yksipuolinen kuvaus Ukrainan tapahtumista ja päinvastainen sisällöstä mutta yhtä yksipuolinen käsittely länsimaisissa tiedotusvälineissä sopivat hyvin yhteen.
Musta-valkoinen lähestymistapa toi takaisin käyttöön kylmän sodan aikaisen sanaston.
Minulta tivataan vastauksia siitä, mitä on tapahtunut tavallisille ihmisille Kosovossa, Afganistanissa, Irakissa, Libyassa ja Syyriassa. Miksi ei nosteta haloota, kun poliisit Amerikassa, Saksassa tai Englannissa hajottavat opiskelijoiden mielenosoituksia? Onhan EU viimeisten vaalien jälkeen todennut, että Ukrainassa on legitiimi hallitus ja presidentti – miksi nyt he eivät enää kelpaa Euroopalle ja USA:lle? Miksi ne rahoittavat oppositiota ja vaativat vapauttamaan entisen pääministerin? Eikö se ole sisäisiin asioihin puuttumista? Sitten he vielä tulevat sankoin joukoin Kiovaan – lupaavat järjestää elävän ketjun eurooppalaisista poliitikoista kansan ja vallan välille.
Puhuminen ihmisarvon puolesta on tämän ryhmän mielestä kyynisyyden huippu. Kaikki kun on heidän mielestään ostettavissa, niin on turha selittää, että joku lähtisi osoittamaan mieltä vapaaehtoisesti. Tai jos joku raukka löytyisikin, niin se on hyödyllinen idiootti ja aivopesun uhri.
Yhtä vaikeaksi osoittautui kommunikointi latvialaisen kaverin kanssa. Hän kyllä toteaa, että eurooppalaiset arvot ja elintaso on kunniallinen tavoite – sekä hyvinvoinnin takia, että demokratian kannalta, totta kai siihen pitäisi tähdätä. Mutta halu ei riitä. Taloudellinen ja kulttuurinen kehittymättömyys, demokraattisen kokemuksen puute ja paikallisen eliitin mieletön ahneus siirtävät päämäärät kauas tulevaisuuteen.
Jotta ukrainalaiset ymmärtäisivät, mikä heitä odottaa, kaverini kutsuu heidät asumaan joksikin aikaan Latviaan –kokeilemaan tavallisen pulliaisen elämää, siis ihan tavallisen. Hän väittää, että tuhannet joutuvat pärjäämään pelkällä vedellä ja leivällä. Kuolleisuus puutteellisen ruokavalion takia on korkea, samoin siksi, ettei ihmisillä ole varaa terveydenhuoltoon.
Hänen mielestään Latvialla oli kaikki edellytykset hoitaa asioita hyvin. Pienellä valtiolla on ollut mahdollisuus. Muttei se onnistunut ja tuskin enää onnistuukaan.
Hän povaa ukrainalaisille vielä pahemman tulevaisuuden EU:ssa. Ihmeisiin voi toki uskoa, mutta todellisuus on jotain aivan toista.
Se mikä minua pysäytti kaverin kirjoituksessa, oli toivo, että Ukrainalle annettaisiin mahdollisuus tulla osaksi Eurooppaa. Mutta sitten, kun köyhyys valtaa maan, josta nuoret ovat lähteneet töihin muualle, ja kotiin jääneet alkavat tivata vastauksia, hän kehottaa lähettämään samat poliitikot ja tukijat takaisin Maidanille ja rehellisesti jakamaan vastuun siitä, mihin tullaan.
Ihme kyllä, kukaan ei tule Latviaan selittämään, miksi EU:ssa katsotaan sormien läpi monia epäkohtia, ihmisoikeusrikkomuksia ja kukoistavaa korruptiota. Hänestä tuntuu, että monissa muissakin EU-maissa ihmetellään samaa.
Joulun alla on väärin olla synkkä. Pitäisikö silti uskoa ihmeisiin? Jospa annettaisiin Ukrainan etsiä ratkaisuja itsenäisesti, ilman painostusta Idästä ja Lännestä?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 