Valtakunnallista huomiota herättänyt taistelu joensuulaisesta taiteilijaravintolasta Wanhasta Jokelasta sai äskettäin uuden käänteen, kun Kuopion hallinto-oikeus kumosi Joensuun kaupungin tekemän asemakaavapäätöksen. 30-lukulainen tyylipuhdas, tosin ajan saatossa aika lailla rämettynyt funkistalo kaupungin keskeisellä paikalla on sittenkin suojeltava. Pettyneitä päätökseen ovat ainakin kaupungin virkamiehet ja Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö, joka aikoinaan sai talon omistukseensa testamentilla.
Taistelu Jokelasta on jakanut joensuulaiset kahtia, talon ja ravintolan puolustajiin ja niihin, joiden mielestä maan tasalle mokoma homeinen romu, ja uutta tilalle.
Ravintolan suojelua oikeuden päätös ei tarkoita. Entistä Wanhaa Jokelaa ratkaisu tuskin palauttaa, ravintolan pitäjät ovat jo avanneet uuden paikan ja saaneet sinne mukavasti Jokelan entisiä kanta-asiakkaita. Nuoremmasta porukasta suurin osa lienee siirtynyt rokkarien ylläpitämään Kerubiin. Ja puutalokortteliin on avattu Surakan baari, joka myös profiloituu kulttuuriravintolaksi.
Kulttuuriorientoitunutta käypäläistä ei välttämättä viety taidemuseoon, mutta Jokelaan vietiin satavarmasti.
Jokelasta on käyty poikkeuksellisen tulinen taisto. Mutta oli ravintolakin ainutlaatuinen.
Sitä eivät suosineet vain taiteilijat seurapiireineen. Jokelassa kävivät ihan kaikki. Siellä istuivat nokatusten vuorineuvos ja duunari, yliopiston professori ja opiskelija, taiteilija ja kaupungin virkamies, isät ja pojat, äidit ja tyttäret. Kulttuuriorientoitunutta käypäläistä ei välttämättä viety taidemuseoon, mutta Jokelaan vietiin satavarmasti. Fiksu vieras osasi itsekin hakeutua maineikkaaseen paikkaan. Vappuna laulettiin porukalla työväenlauluja, aatteesta riippumatta, muina aikoina musisoi huippuluokan konserttipianisti, usein järjestettiin keskustelutilaisuuksia, ja vuosien ajan tietokilpailu oli ihan must. Karvalakkipuolella vonkui jukebox valikoimassaan riittävästi vanhoja suomalaisia tangoja Heikki Turusenkin tarpeeseen. Ilta oli antoisa, jos sen loppuvaiheessa Turunen nousi seisomaan ja lausui Kulnevin.
Nykyaikaisessa kaupunkimiljöössä on erittäin vähän vapaassa käytössä olevia sisätiloja, joihin voi poiketa erikseen tälläytymättä. Vielä vähemmän, jos ollenkaan, on paikkoja, joissa kaikki kansankerrokset voivat rennossa ilmapiirissä tutustua toisiinsa ja viihtyä keskenään. Kaikki ennen julkiset tilat alkavat olla hermeettisesti suljettuja ja tarkoin vartioituja. Yleisöt ovat eriytyneet, yhä enemmän vietetään vapaa-aikaa kaltaisten joukossa. Kirjastojen ainutlaatuista avoimuutta uhkaa saavutettavuuden heikkeneminen verkoston supistumisen myötä.
Tietysti Jokelassa latkittiin kaljaa ja litkittiin viiniä, mutta mikään ”alan miesten” räkälä se ei ollut. Keittiö oli hyvä, lihapullat, friteeratut muikut ja pyttipannu olivat sen legendaarista perinnettä. Ravintola ei tee kenestäkään alkoholistia. Varmempi tuhon tie on yksinäinen kotona kittailu, jota ei kukaan kontrolloi ja jonka pystyy pitämään salassa kohtalokkaan pitkään. Yksinäistä työtä tekeville taiteilijoille kantakapakka on tärkeä sosiaalisten kontaktien paikka, tämän olen oppinut Helsingin Hansasta, Kosmoksesta ja Elitestä ja mitä niitä onkaan.
Ja Jokelasta. Istuin siellä aikani minäkin. Vielä jonkin aikaa senkin jälkeen, kun nuorin tytär täysikäiseksi tultuaan tallasi oman polkunsa Jokelaan ja sanoi vanhemmilleen: ”Sinne Jokelaan ette sitten enää tule minua häpäisemään”. Jokelassa käynnit harvenivat ja sitten loppuivat luonnollista vanhenemisen tietä. Surullista se olisikin, jos mummo- ja pappaikäiset eivät ymmärtäisi luovuttaa paikkaansa nuoremmille sukupolville.
Kaikella on aikansa ja elinkaarensa, niin taiteilijalla kuin taiteilijaravintolalla. Molemmat syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja kuolevat. Suosio nousee ja laskee; vuosien ja vuosikymmenten saatossa asiakasvaihtelu voi olla suurta, vaikka ravintola ei ulkonaisesti yhtään muuttuisi eikä muuntautuisi miellyttämään uudenlaisia asiakkaita.
Wanhaa Jokelaa emme saa takaisin. Mutta jotain tarttis tehdä, jos talo jää olemaan. Miten se parhaiten saataisiin palvelemaan testamentissakin mainittua kulttuuritarkoitusta?
Merkittävä pohjoiskarjalainen kulttuurivaikuttaja, ohjaaja Markku Pölönen antaa tulla lunta tupaan kolumnissaan paikallislehti Karjalan Heilissä. Markun mielestä koko Jokela-homma sössittiin perusteellisesti.
”Jokela jatkaa elämäänsä reliikkinä, niin kuin profeetan esinahka lasivitriinissä”, lataa Markku. Hänen mielestään sekä omistajasäätiössä että Jokelaa puolustavassa kansanliikkeessä oli riittävä määrä poliittista idiotismia epäonnistumisen varmistamiseksi: ei osattu eikä haluttu neuvotella, paskaa heitettiin, tiedottaminen oli autistista, porukat ryömivät poteroihin, ja propagandatorvet toitottivat: ”Turvatkaa keuhkotautisten taiteilijoiden apurahat, auttakaa säätiötä rikastumaan entisestään!” ”Säätiön mustat porvarimiljonäärit juovat proletariaatin lasten kaljat!” Mission todellinen päämäärä sumennettiin osapuolten yhteisvoimin.
Pölösen mukaan neuvottelupöydällä käväisi idea talossa olevan teatterisalin ja ravintolan yhdistämiseksi toimivaksi ”Kulttuurikeskus Jokelaksi”, mutta ”se pissittiin sammuksiin, koska oli niin kiire tehdä suuria poliittisia tekoja”. Pitkä jano tulee ennen kuin säätiö on vastahakoisesti kunnostanut kiinteistön, valinnut ravintolan pitäjäksi jonkun ”värittömän kahvilanpitäjän” ja rakentanut kiinteistön sisäpihaan tarvitsemansa asuinneliöt, ennustaa Markku.
Miksi sopuisa neuvotteluyhteys olisi yhä mahdollinen? Toivottavasti ei tule niin pitkä jano, että minusta aika jättää. Vaikka en enää ole ravintolaiässä, näkisin mielelläni taiten kunnostetussa funkkistalossa kukoistavan Kulttuurikeskus Jokelan ravintoloineen ja luokka- ja ikärajat ylittävine yleisöineen.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
