Nihilismin ABC osa 5
Länsimaissa jokainen vaatii aina jotakin toisilta, aina meitä käsketään ja vaaditaan tottelemaan. Yhtenäisyyden nimissä esitetään, että ”sinun pitää” tehdä joko toisin, parantaa tapasi tai olla taloudellisesti tehokkaampi. Tässä suhteessa Luther ja Nietzsche, paavit ja darwinistit ovat Oswald Spenglerin mukaan samanlaisia. Heidän moraalinsa vaatimuksena on yleinen ja jatkuva pätevyys, ainainen hälytystilassa eläminen.
Joka ajattelee, opettaa ja tahtoo toisin, on synnillinen, luopio tai vihollinen. Häntä vastaan taistellaan armottomasti. Ihmisen pitää, valtion pitää, yhteiskunnan pitää sitä ja sitä.
Buddha antoi vapaan esikuvan, Epikuros hyvän neuvon. Ne ovat tahdosta vapaiden moraalien muotoja. Spengler huomauttaa, että Epikurokselle oli herttaisen yhdentekevää, mitä toiset arvelivat tai tekivät:
”Mutta koko Zarathustra on täynnä tuskaa nähdessään ihmiset sellaisina, kuin heitä ei tahdottaisi nähdä sekä syvää ja täysin epäantiikkista intohimoista pyrkimystä käyttää elämä heidän muuttamisekseen luonnollisiksi omassa, ainoassa mielessä, muuttaa ihmiset oman tahdon kaltaisiksi, sellaisiksi, millaisena juuri minä haluan heidät nähdä.”
Länsimaisen ihmisen pakkomielteenä on jatkuva kaiken uudelleen arvioiminen. Kaikki on aina keskeneräistä ja epäkelpoa. Kaikki toisenlainen on selitettävä aina uudella tavalla oman mielen mukaiseksi. Vain uusi on hyvää. Koemme säälittäviksi ja epäonnistuneiksi ne, jotka eivät ole samanlaisia kuin me. Kuitenkaan emme tiedä siitä mitään, mihin kuvittelemme uskovamme.
Aitoa nihilismiä edustaa intialainen pyrkimys toiveita vailla olemiseen ja pysähtyneessä itseensä sulkeutuneisuudessa eläminen. Stoalaisuuden tavoitteena oli tahdosta vapautuminen, ei sen mukaisesti eläminen:
”Ei olisi mahdotonta kuvitella Sokratesta, Epikurosta ja Diogenesta Gangesin rannalla Buddhan rinnalla tavoittelemassa nirvanaa. Diogenes jossakin länsieurooppalaisessa maailmankaupungissa olisi merkityksetön narri.”
Helleeninen hédoné tarkoitti nautintokykyä, mielenrauhaa (ataraksia) ja tarpeiden puuttumista. Nietzsche asetti sen paikalle miehuullisen hyveen, virtu. Spenglerin mukaan tämä lähtökohta ei kuitenkaan enää tuota mitään, se vain selittää uudelleen.
Kulttuurin arvojen menettäessä merkitystään käytännön elämässä, sivilisaatiossa siirrytään etsimään kadotettuja merkityksiä, syitä ja seurauksia. Kun kulttuuri sammuu sielullisesti, alkaa nihilismin vaihe. Spenglerin katsannossa buddhalaisuus, stoalaisuus ja sosialismi ovat samankaltaisia kulttuurin päättymisilmiöitä. Järjen kaikkivallasta tulee kaiken moraalisen harkinnan lähtökohta. Se on kaikkien uskontojen vastakohta:
”Meillä on edessämme nihilismin kolme muotoa, joilla sanaa nihilismi käytetään Nietzschen antamassa merkityksessä. Eilispäivän ihanteista, vuosisatoja kasvaneista uskonnollisista, taiteellisista ja valtiollisista muodoista on luovuttu, kuitenkin siten, että kulttuurin viimeinen akti, sen itsensä kieltäminen, tuo vielä kerran esiin sen koko olemassaolon alkusymbolin. Faustinen nihilisti, niin Ibsen kuin Nietzsche ja niin Marx kuin Wagner, hävittää ihanteet; apolloninen nihilisti, niin Epikuros kuin Antisthene ja Zenon, antaa niiden luhistua silmiensä edessä; intialainen nihilisti vetäytyy niiden edessä itseensä. Stoalaisuus on suuntautunut yksilön itseensä suhtautumiseen, kuvapatsasmaiseen ja puhtaasti läsnä olevaan olemiseen, ilman suhdetta tulevaisuuteen, menneisyyteen tai johonkin muuhun. Sosialismi on saman teeman dynaamista käsittelyä: samaa, ei elämän asenteen, vaan sen vaikutuksen puolustamista. Se ulottuu koko tulevaisuuteen.” Sosialistisella nirvanan tavoittelulla Spengler tarkoittaa pyrkimystä maailmanrauhaan, humaanisuuteen ja kaikkien ihmisten keskinäiseen veljeyteen.
Tässä 20-osaisessa juttusarjassa käsitellään vähättelyyn ja mitätöintiin tähtäävän nihilismin ilmenemismuotoja eri näkökulmista, ja miten se on ilmennyt eri aikakausina.
uutiskirje 
