Kansallisteatterin suurella näyttämöllä saa tänään kantaesityksensä Laura Ruohosen Luolasto.
”Elämää suurempi” saa näytelmässä uudet mittasuhteet. Aikajänne on satoja tuhansia vuosia eteen ja taakse.
Esityksen luola on säilyttänyt seinillään maalauksia, ”muinaissuttuja”, kymmeniä tuhansia vuosia. Nyt luolaan pitäisi säilöä ydinjätettä turvallisesti sadaksi tuhanneksi vuodeksi.
Ydinvoimaan kiteytyy minulle se, miten me kohdellaan maapalloa ja toisiamme, mikä vastuu otetaan itsestämme ja muista.
Fiktiivisellä näytelmällä on todellinen tausta. Suomalaiset valmistelevat maailman ensimmäistä ydinjätteen loppusijoituspaikkaa, ONKALO:a, Eurajoella.
Luolasta on tehty vuonna 2010 myös palkittu tanskalaisdokumentti Into Eternity (esitetty Suomessa nimellä ONKALO – säteilevä hauta.
Ihmisen valintojen seuraukset
– On muitakin valtavan suuria koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä, kuten ilmastonmuutos tai globalisaatio, sanoo Luolaston käsikirjoittaja ja ohjaaja Laura Ruohonen.
– Minulle ydinvoima on kuitenkin kirkkain esimerkki siitä, kuinka rajua se on, että teemme valintoja lyhyellä aikajänteellä ja perspektiivillä ja kuinka pitkäkestoiset niiden valintojen seuraukset ovat.
– Ydinvoimaan kiteytyy minulle monta kysymystä siitä, miten me kohdellaan maapalloa ja toisiamme, mikä vastuu otetaan itsestämme ja muista. Se, kuinka huonosti ymmärrämme ihmisen paikan kosmoksessa.
Ydinvoima on askarruttanut Ruohosta teini-ikäisestä saakka.
– En ole poiminut aihetta näytelmääni nyt.
18-vuotias Laura Ruohonen oli vaihto-oppilaana kun Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui.
– Isäntäperheeni ja tuhansien muidenkin reaktio oli lähteä katsomaan sitä vuotavaa voimalaa.
Aikakäsitys muuttuu
Ydinvoimakysymyksessä näkyy Ruohosen mielestä myös ihmisten aikakäsityksen jatkuva lyheneminen.
– Viisi minuuttia on nykyään pitkä aika.
Siitä ei kuitenkaan ole pitkä aika, kun löytöretkeilijät lähtivät matkaan 20 vuodeksi. Äkkilähtöjen ja suihkukoneiden aikana sellainen tuntuu käsittämättömältä.
– On ollut valtavan kestäviä vanhoja kulttuureja. Kuten luolamaalausten kulttuuri, joka on kestänyt 40 000 vuotta. Sen vertaaminen meidän tekniseen kulttuuriin, jonka historia on hyvin lyhyt, on minulle iso kysymys.
Kotiluolaan näytän sulle tien
Luola koskettaa Laura Ruohosen mielestä ihmisessä jotain, joka on pysyvää.
– Tunnen huonosti Freudia, mutta siinä on jotain itseensä syvälle menemistä.
– 15 vuotta sitten pääsin ensimmäistä kertaa luolaan, jossa oli asuttu 30–40 000 vuotta sitten ja viimeksi 7 000 vuotta sitten. Ihmisen jälki on siellä. Luolat eivät ole minulle pelottavia, vaan kotiinpaluun ja rauhan paikkoja.
Ihminen on aina tehnyt tiettyjä asioita. Aina on hoidettu lapsia, aina on rakennettu kivestä ja puusta, aina on käyty kalassa. Nämä asiat yhdistävät meidät suoraan menneisyyteen.
Nämä asiat ovat Ruohosen mielestä luolissa läsnä.
– Minulla oli viimeksi Cueva de la Piletan luolaretkellä mukana nuorin lapseni. Hän vastusteli sinne lähtöä, mutta kun pääsimme luolaan, hän ei olisi halunnut lähteä sieltä pois vaan halusi jäädä sinne yöksi ja asumaan.
Ruohonen ei toivo paluuta luolamiesaikaan, mutta ahneudesta pitäisi hellittää. Sillä siitä on hänen mielestään ydinvoimassakin kyse.
– Halutaan saada kaikki mahdollisimman nopeasti ja kieltäydytään näkemistä seurauksia. Ihminen haluaa uskotella, että kaiken voi saada ilman että joutuu luopumaan valtavan tärkeistäkin asioista.
Ja jos ei itse joudu, niin oman ahneuden hinta maksatetaan tulevilla sukupolvilla.
– Ihmisen selviytymisen ja pärjäämisen halu, meidän parhaat ominaisuudet, kääntyvät usein meitä vastaan.
Runollista kieltä reikäjuustossa
Näytelmässä seurataan kolmea tarinaa. Arkeologin ja vartijan välille syttyvää rakkautta, insinöörejä, jotka yrittävät ymmärtää mikä olisi järkevintä ja Entisiä.
– Entiset eivät ole hyviä eikä pahoja, mutta heillä on pisin perspektiivi. Heillä on rauhallinen katse nykyihmiseen, se katse tulee kauempaa.
Rakkaustarinassakin on kyse siitä samasta: mikä on uhkarohkeutta ja vääränlaista riskinottoa, mikä taas sellaista pelkoa ja varovaisuutta, joka estää meitä olemasta ihmisiä.
Ruohonen on kirjoittanut näyttelijöiden suuhun runollista kieltä. Hän nimittääkin näytelmäänsä runoelmaksi.
– Tuntui etteivät esimerkiksi Entiset voi vaan lörpötellä. Vanhin kirjallisuus mitä meillä on, on runoutta. Vähän niin kuin vanhoja hienoja viinoja tislataan, niin tässäkin ajattelen että tislataan sanoista vain olennaisimmat tipat.
Muun muassa kielen takia Ruohonen pitää näytelmäänsä esiintyjille haastavana.
Luolaston näyttelijät ovat kaikki hänen ”käsin poimimiaan”. Päärooleissa Kansallisteatteridebyyttinsä tekevät Alma Pöysti ja Martti Suosalo.
Laura Ruohosella itsellään on pitkä historia Kansallisteatterissa, mutta hän ohjaa ensimmäistä kertaa suurelle näyttämölle. Ohjaaja kehuu talon teknisiä mahdollisuuksia ja puitteita.
– Kotona saa tapella viikon siitä, että joku veisi roskapussin, täällä voin tilata näyttämölle hissin ja se tulee.
Teknisesti haastavaa näyttämötoteutusta varten tilattiin Ypäjän hissitehtaalta useampikin hissi. Esityksessä naiset kävelevät seinillä ja leijuvat ilmassa.
– Näyttämö on nyt paikka, jossa voi liikkua kuin emmental-juustossa, tulla ja mennä mistä vaan. Se on vapauttavaa. Itselleni on aina ollut hieman piinaa se, että näyttelijät on liimattu lattiaan.
lehti 