Erityisavustajana pääsin tekemään hyvin erilaisia asioita. Eniten yleistä mielenkiintoa herättivät ja omia hermoja rassasivat ”isot” hallitusryhmävastuut, esimerkiksi valtionvarainministeriön ja viikoittain pidettävän EU-ministerivaliokunnan asioiden seuranta.
Hallitusryhmävastuiden lisäksi erityisavustajien tärkein tehtävä on ministerin avustaminen omassa ministeriössä. Ministeri ei mitenkään ehdi kaikkiin kokouksiin. Erityisavustajan tehtävä on varmistaa, että valmistelijat tietävät kaiken oleellisen ministerin kannoista ja ministeri valmistelusta.
Erityisavustajien sanotaan usein vieneen valtaa pois ministereiltä. Todellisuudessa asia on päinvastoin, erityisavustajan ansiosta ministeri voi olla nykyisessä päätöstulvassa muutakin kuin kumileimasin. Valta kuuluu demokraattisesti valituille ministereille, ei eri puolueita edustaville viranhaltijoille.
Liikuntapolitiikasta ei paljon puhuta, joten moni ei tiedä, että siinä on tapahtunut täyskäännös.
Sain kuluneet kolme vuotta vastata erityisavustajana urheiluministerin toimialasta. Liikuntapolitiikasta ei paljon puhuta, joten moni ei tiedä, että siinä on tapahtunut täyskäännös. Vasemmistokin on puhunut liian harvoin siitä, kuinka kasvava määrä lapsia on syrjäytetty ohjatuista harrastuksista. Harrastamisen eriarvoistuminen ei koske vain pienituloisimpia, vaan yhä enemmän keskiluokkaa. Jo kolmannes suomalaisista pitää liikuntaharrastusta liian kalliina, kun vielä kymmenen vuotta sitten niin koki joka kymmenes.
Liikuntapolitiikkaa on pidetty kokoomuslaisten pelikenttänä. Se on ollut ylenkatsottu sektori, jonka on nähty kelpaavan lähinnä äänten kalasteluun Suomen suurimmasta kansanliikkeestä, urheiluseuratoiminnasta. Ehkä siksi se on saanut vuosia rämettyä rauhassa poliitikkojen katseilta.
Paavo Arhinmäen toiminnasta urheiluministerinä on syytä olla ylpeä. Koko väestön liikunnan lisääminen ja erilaisten, etenkin taloudellisten kynnysten madaltaminen, ovat olleet kaiken keskiössä liikuntapaikkarakentamisesta järjestöavustuksiin.
Koska valtiolta vuosittain liikunnalle jaettava 150 miljoonaa veikkausvoittovaroja on vain osa liikuntaan käytetyistä rahoista, ei ministeri voi pakottaa muutosta, vaan ohjata ja kannustaa siihen tukijärjestelmillä. 150 miljoonalla voi tehdä paljon, kun sitä käyttää vipuna. Kunnat käyttävät liikuntaan neljä kertaa valtiota enemmän rahaa ja kansalaiset laskutavasta riippuen vielä neljä kertaa sitäkin enemmän.
Kaikki valtion jakamat tuet käytiin läpi ja tarvittaessa muutettiin jakoperusteita. Ainoastaan kuntien saama liikunnan valtionosuus on tullut vielä kuin ”manulle illallinen” kuntien omista liikuntapanostuksista riippumatta. Kuntien saamien liikunnan valtionosuuksien muuttaminen kannustaviksi pitäisikin saada seuraavaan hallitusohjelmaan.
Urheiluseurat tekevät yhä upeaa työtä pääosin vapaaehtoisvoimin. Silti on uskallettava myöntää, että ongelman ydin on usein seuroissa, vaikka kuntien, valtakunnallisten järjestöjen ja valtionkin pitää katsoa peiliin ja muuttaa toimintatapoja.
Sain todistaa seuratoiminnan kulttuurin muutosta ollessani toistakymmentä vuotta juniorivalmentajana, seuran sihteerinä, tuomarina ja vapaa-aikalautakunnan jäsenenä. Aloittaessani kaikki perustui vapaaehtoisuuteen, juuri kukaan ei saanut palkkioita ja pakollisia kustannuksia katettiin tekemällä talkoita seuralle. Perusyksikkö oli seura, ei oma joukkue tai ryhmä, puhumattakaan omasta navasta.
Kun jouduin jäämään toiminnasta pois politiikan viedessä kaiken ajan, käytiin seurassa keskusteluja jäsenmaksujen nostamisesta. Lisärahalle ei varsinaisesti ollut tarvetta, koska olimme rakennuttaneet oman edullisen hallin, mutta uudet aktiivit pitivät maksuja liian alhaisena, jotta seura ja laji otettaisiin vakavasti! Rahasta oli siis tullut arvon mitta, ei toiminnan sisällöstä.
Rahaa oli toki alettu tarvita myös vuosittain lisää, koska toimintaa haluttiin ammattimaisemmaksi. Osaava palkattu valmennus ja laadukas toiminta ovat tietysti hyvä asia. Kustannusten kallistumisen lisäksi ammattimaistumisessa on toinenkin varjopuoli. Urheilusta on tullut niin vakavaa, että seurat käytännössä työntävät yhä nuoremmat ulos toiminnasta, mikäli nämä eivät ole ”riittävän hyviä”. Käytännössä on myös lähes mahdotonta olla samaan aikaan useissa harrastuksissa.
Seuratoiminnan muutos on seurausta yhteiskunnallisen kulttuurin muutoksesta. Yhdistystoiminta ei vedä, vaan seuroja pidetään palveluntuottajina.
Kulttuurista ei kuitenkaan päätetä eduskunnassa. Siksi esimerkiksi ministeriön jakaman seuratuen kriteereiksi laitettiin kynnysten laskeminen ja mm. ehdoton maksimi kuukausimaksuille, tuettava harrastus ei saa maksaa yli 50 euroa kuukaudessa. Kulttuuriakin voidaan muuttaa ajan kanssa resurssiohjauksella.
Kun seuratoiminnasta ei enää kiinnostuta entiseen malliin ja mennä mukaan vaikuttamaan, on passiivisuus ulottunut myös valtakunnalliseen järjestötoimintaan. Järjestöjen avustuksen ovat kasvaneet tuntuvasti, mutta raha valui paisuneeseen hallintoon ja ylätason ylisuuriin palkkoihin. Nyt myös järjestöjen avustamisen kriteerejä on uusittu, enää ei veikkausvoittovaroilla voi maksaa ministeritason palkkoja. Tietysti vaikkapa jääkiekko- tai jalkapallomaajoukkueiden päävalmentajille on maksettava paljon, mutta sitä varten on sponsoreita. Valtion tuen on mentävä yhteiseen hyvään.
Vaikka paljon tehtiin, jäi moni asia kesken. Järjestöjen avustusuudistuksen tueksi valmistuu tänä keväänä mittareita ja kriteereitä, joiden perusteella rahanjako voi tulevaisuudessa olla avointa ja tasapuolista. Toivon että uusi ministeri vie liikunnan suuren rakenneuudistuksen maaliin, jotta eriarvoistumiskehitys voidaan katkaista. Olin myös mukana liikuntalakia uudistavassa työryhmässä, jonka esitys toivottavasti tullaan hyväksymään. Esityksessä muun muassa määritellään yksiselitteisesti, ettei kunta toimi kilpailluilla markkinoilla liikuntapalveluita järjestäessään. Tämä on tärkeää, koska on ollut kasvavaa painetta yhtiöittää ja yksityistää esimerkiksi kunnallista kuntosalitoimintaa, jonka jälkeen ovat vuorossa uimahallit, salibandyhallit jne.
Lain keskeisinä tavoitteina on myös edistää eri väestöryhmien mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa, väestön hyvinvointia ja terveyttä sekä fyysistä toimintakykyä, lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä, liikunnan kansalais- ja seuratoimintaa sekä liikunnan ja huippu-urheilun rehellisyyttä ja eettisiä periaatteita. Vanha laki on ollut hyvä, mutta nyt on astuttava lain tasollakin eteenpäin.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton poliittinen sihteeri ja toimi kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen liikunnasta vastaavana erityisavustajana.
uutiskirje 
