Vanhempani syntyivät tsaarin alamaisiksi. Äitini äiti oli nelikymppinen seitsemän lapsen äiti, kun Suomi julistautui itsenäiseksi. Hän eli läpi Suomen historian kaikki kriisivaiheet ja kuoli vasta 60-luvun kynnyksellä.
Pian 100 vuotta täyttävän Suomen tasavallan alkutaivalta voi hyvin verrata niihin 1990-luvun alussa itsenäistyneisiin eurooppalaisiin valtioihin, jotka meidän laillamme olivat osa Venäjää.
Eniten tällä hetkellä herättää huomiota Ukraina, jonka tapahtumat muistuttavat oman tasavaltamme syntytuskia ja vuoden 1918 tapahtumia.
Kansallista uhoa suomalaisissa on aina ollut enemmän kuin yhteiskunnallista tietoisuutta.
Kun hirvittävä sisällissota oli ratkaistu, voittajat aloittivat heti mielivallan: pikatuomioistuinten päätöksin teloitettiin tuhansittain miehiä ja naisia, lapsiakin. Suomeen perustettiin Euroopan ensimmäiset keskitysleirit, joilla nälkään ja teloituksiin tapettiin enemmän ihmisiä kuin taisteluissa. Tarvittiin ulkomaiden reaktio, ennen kuin silmitön teurastus saatiin loppumaan.
Mutta vihan liekki kyti, ja terrori levisi maahan, kun Lapuanliike nousi ja alkoi jahdata silloisia ”toisinajattelijoita”. Äärioikeistolainen fanatismi levisi laajalle valtiokoneistoonkin, minkä todistuksena on mm. kuuluisa ”Tammisaaren yliopisto” rääkättyine vankeineen. Mitä muuta se oli kuin keskitysleiri, vaikka vangit oli lukittu tiiliseinien sisään eikä parakkeihin?
Suur-Suomi-utopiat ja natsismin ihannointi veivät maan sotiin, joiden tuhon jäljet olivat pitkät. Vakaa demokratiakehitys alkoi Suomessa vasta 1950-luvulla, kun oli tarpeeksi saatu turpiin, ja ulkopolitiikan oli pakko muuttua. Mutta vanha ryssäviha jäi yhä kytemään, ja sopivassa tilanteessa se aina puhalletaan liekkiin. Niin kuin nyt, kun kauhistelemme Ukrainaa ja etsimme syntipukkia tilanteeseen.
Äidinäitini, köyhä maatyöläisen vaimo, ei tainnut paljon politiikasta tietää, mutta se ei estänyt häntä olemasta kiivas oikeistolainen. Turun äkkiväärimmin oikeistolaisen yhteiskoulun oppilaana äitini taas innostui liittymään jopa IKL:n jäseneksi. Suvussa ei menneisyyttä setvitty ainakaan lasten kuullen, mutta luulen, että kansalaissodan aikana isovanhempani joutuivat valitsemaan joko lojaalisuuden työnantajaansa tai myötätunnon punaisia kohtaan. Se oli elämän ja kuoleman kysymys. Kapinaan liittyminen olisi ehkä tuhonnut koko perheen, jonka molemmat vanhemmat olivat saman ison talon isännän palveluksessa, ja mökkitonttikin oli lohkaistu talon mailta. Punikkiviha periytyi lapsilaumalle siinä määrin, että vanhapiikatätini vaati minua antamaan tansseissa pakit työväen urheiluseuraan kuuluville pojille. ”Sanot vaan, että kommunistin kanssa mää en tanssi”, täti neuvoi.
En ottanut onkeeni tätä enkä paljon muitakaan neuvoja, ja sitten tulikin ihana 1960-luku, jolloin maailma näyttäytyi uusista näkökulmista ja oli vapaus valita, mistä kulmasta itse sitä katsoisi. Jo pikkutyttönä luin kodin kirjahyllystä Suur-Suomi-intoilijan Aarno Karimon Kumpujen yöstä -sarjaa, mutta vasta 60-luvulla aloin ottaa selvää siitä, mitä maassa oikein oli tapahtunut. Koulun historiankirjoista ei juuri uutta auennut. Yliopistossa en tullut Arvi ”Perkele” Korhosen Suomen historiasta enkä saksalaisen Veit Valentinin maailmanhistoriasta hullua hurskaammaksi. ”Itse elämästä” piti etsiä tieto maailmasta.
Matala äänestysprosentti osoittaa demokratian heikkoa tilaa. Satavuotias Suomi näyttää eurovaaleissa olevan samassa porukassa 20-vuotiaitten Baltian tasavaltojen kanssa. EU:n muut pohjoismaat ovat äänestysvilkkaudessa reippaasti edellämme.
Kansallista uhoa suomalaisissa on aina ollut enemmän kuin yhteiskunnallista tietoisuutta. Pilkkaamme neukkujen historianvääristelyjä, mutta olemme syyllistyneet samaan itsekin. Olemme esimerkiksi keksineet historiaamme sellaisenkin kuin Ruotsi-Suomen kauden, vaikka mitään Ruotsi-Suomea ei ole ikinä ollutkaan, ainoastaan Ruotsin korpiprovinssi, joka erosi muista maakunnista vain käsittämättömän kielensä takia.
Verrattuna muihin entisiin neuvostotasavaltoihin demokratiakehitys Baltian maissa on ollut ihmeteltävän nopeaa. Ne ovatkin kulttuurisesti keskieurooppalaisia maita, joilla on ollut omat aiemmat itsenäisyyden kautensa. Natsit tosin otettiin niissä vastaan yhtä suopeasti kuin Suomessakin, joten pimeyden hetkensä on ollut niilläkin.
Olo helpottuu, jos vilkaisee historiaan kaunokirjallisuuden kautta. Ukrainaa ymmärtääkseni sukelsin vuoteen 1918, johon sijoittuu nerokkaan ukrainalaisen kirjailijan Mihail Bulgakovin romaani Valkokaarti. Se kuvaa Kiovaa yhtä kaoottisessa tilanteessa kuin nyt. On ”virallinen” valta, on Neuvostoliitoksi syntyvä Venäjä, on kasakkapäällikköä jos jonkinlaista. Kukaan ei tiedä, kenen vallantavoittelijan asemiehet karauttavat seuraavasta kadunkulmasta vastaan.
Bulgakov ei jaa ihmiskuntaa kahtia ”hyviin” ja ”pahoihin”. Ennemminkin hän tuntuu jakavan toisen suuren ukrainalaisen Nikolai Gogolin näkemyksen: ”Roisto roiston selässä ja roisto ruoskana.” Eri tunnusten alla taistelevien joukkojen keskellä humaanisuutta edustavat tavalliset ihmiset, jotka koettavat varjella sekä omaa että läheistensä henkeä ja elää ”niin kuin ihmiset”, kuten venäläinen sanonta kuuluu.
Päädyn koulun historianopetukseen. Jos ei ole perspektiiviä menneisyyteen, ei voi olla näköalaa tulevaisuuteen, sillä etenemme tulevaisuuteen selkä edellä, menneisyyden maamerkkien mukaan. Sen ymmärsivät jo antiikin kreikkalaiset. Miten tällaisessa maailmassa jonkun päähän edes pälkähtää ajatus, että historianopetusta pitäisi vähentää tai tehdä se valinnaiseksi? Historiaa pitää opettaa kaikille, paljon ja kaikilla tasoilla, kaunistelemattoman rehellisesti, ilman paatosta ja propagandaa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 