Paavo Lipposen muistelmien toinen osa, Murrosten aika, alkaa siitä, mihin ensimmäinen päättyi. Vuonna 1979 Lipposesta tuli pääministerin sihteeri Mauno Koiviston toiseen hallitukseen.
Muistelmat päättyvät vuoteen 1995, jolloin Lipposesta tuli itsestään pääministeri. Muistelmista on luvassa vielä kolmaskin osa, joka kaiketi kertoo pääministeri Paavo Lipposesta.
– En ole asettanut poliittisella urallani tavoitteekseni presidentin tehtäviä. Olen nähnyt mihin se voi johtaa, kun siitä tulee liian iso päämäärä, sanoi Lipponen muistelmiensa julkistustilaisuudessa tiistaina viitaten nimeltä mainitsematta Paavo Väyryseen.
Sitä paitsi Lipposen valtiosääntönäkemykseen on liittynyt parlamentarismin ja pääministerin aseman korostaminen presidentin kustannuksella.
Pääministerin sihteerinä, ”Vara-Manuna”, Lipponen teki uravalintansa politiikan hyväksi. Alkutaival ei kuitenkaan ollut ruusuilla tanssimista. Lipponen putosi eduskunnasta, ja uudelleenvalinta vuoden 1991 vaaleissa oli hyvin täpärällä.
Mieltä kylläkin hiveli Kalevi Sorsan ehdotus Lipposen ryhtymisestä hänen seuraajakseen SDP:n puheenjohtajaksi jo vuonna 1987. Eduskunnasta juuri pudonneena entisenä kansanedustajana Lipposella oli kuitenkin järkeä kieltäytyä.
Itsenäistymisen aika
Poliitikoksi heittäytyminen merkitsi Lipposelle samalla poliittista itsenäistymistä. Pääministerin sihteerin tehtävien jälkeen hän päätti ottaa etäisyyttä ”korkeisiin tovereihin” SDP:n johdossa ja sisäänpäin lämpiävässä toveripiirissä.
Irtiotto ei aina onnistunut. Lipponen kertoo yhä katuvansa, että tuli noudattaneeksi presidentti Mauno Koiviston ohjetta vuonna 1987. Lipponen aikoi vaatia puheessaan Suomen liittymistä Euroopan ihmisoikeusjärjestöön Euroopan neuvostoon.
Jaakko Kalela toi presidentin kansliasta terveiset, ettei Koivisto pidä sellaista kannanottoa viisaana. Neuvostoliiton näkökulmasta Euroopan neuvosto oli kylmän sodan työkalu sosialistisia leiriä vastaan.
Valmiiksi kirjoitettu puhe jäi pitämättä ja Lipposta kismittää vieläkin.
”Koivisto, työväenliikkeen Mannerheim”
Harmittavasta neuvosta huolimatta Mauno Koivisto oli Lipposelle esikuva, joka varjeli omaa liikkumatilaansa SDP:hen ja poliitikkoihin yleensäkin. Koivisto on Lipposen mielestä työväenliikkeen Mannerheim.
Pääministeri Koivisto selvisi lopulta voittajaksi ankarassa väännössä, jossa kampittajia riitti aina presidentti Kekkosesta lähtien.
Erityismaininnan saa Paavo Väyrynen, joka ei hellittänyt vielä senkään jälkeen, kun muut keskustajohtajat ymmärsivät jo lopettaa Kekkosen sairastuttua ja Koiviston noustua hänen sijaisekseen.
– Siihen päättyi kepun valta tässä maassa ikuisiksi ajoiksi, Lipponen toteaa.
Hänen käsityksensä mukaan keskusta oli tuolloin hegemoniapuolue, joka käytti ulkopolitiikkaa valtansa välineenä. Sellaiseen asemaan ei ole Lipposen mukaan nykypäivänä paluuta, vaikka keskusta nousisikin suurimmaksi puolueeksi.
Nousu ”vallan vuorelle”
Poliittisen uran huippukohtana Lipponen näyttää pitävän SDP:n vuoden 1993 puoluekokousta, jossa hän nousi puolueen puheenjohtajaksi.
Lipponen, joka ei ollut suinkaan ennakkosuosikki, kertoo, ettei ole milloinkaan poliittisen uransa aikana kokenut itseään niin varmaksi ja seesteiseksi.
Hän kuvailee puoluekokouksen alustunnelmiaan Edith Södergranin runolla Chimborazzo, jota hän sanoo elämänsä kirjalliseksi löydöksi:
”Vihdoin olen nouseva vallan vuorelle/nousemattomalle/josta tähdet hymyilevät lempeinä/ja olen siunaava kaiken.”
uutiskirje 
