Suomen suosituin kirjailija on Satu Rämö. Hän on niin suosittu kirjailija, että häntä tituleerataan kirja-alan veturiksi. Ennen läpimurtoteos Hilduria (2022), joka teki hänestä menestysdekkaristin, Rämö oli tavallinen tietokirjailija.
Hildur-dekkarisarjan oli tarkoitus olla trilogia, mutta niinpä vaan viides osa, Tinna, ilmestyy 24. lokakuuta. Ennakkomarkkinointi alkoi heti kevätsesongin mentyä.
Heinäkuussa 2025 Rämö kertoi sosiaalisessa mediassa, että Tinnan kirjastovarauksia on Pirkanmaan kirjastoilla yli 2 500. Piki-, Vaski-, Helmet- ja Outi-järjestelmät yhteenlaskettuna arvioin, että Tinnaan kohdistui yli 10 000 varausta Suomen kirjastoissa elokuun alussa. Edellisen teoksen, Rakelin, päiväkohtainen varausmäärä kaatoi pääkaupunkiseudun kirjastojen järjestelmän vuonna 2024.
Hildur oli kaikissa formaateissa Suomen toiseksi myydyin kirja vuonna 2022. Seuraavana vuonna Rämö piti kaikkien formaattien top 3 -sijoitusta hallussaan: Rósa ja Björk (124 900), Hildur (103 300) ja Jakob (100 900). Viime vuonna kärjessä oli Rakel (119 300), mutta edelliset kirjat myivät yhä hyvin (yhteensä 191 800 kappaletta).
Suomen kustannusyhdistyksen myydyimpien listoille sijoittuneet kirjat eivät pääasiassa liiku 100 000 kappaleen volyymilla. Painettujen kirjojen luvut ovat vaatimattomampia kuin äänikirjojen: esimerkiksi Rakel on myynyt noin 37 000 kappaletta (2024), ja muiden sarjan kirjojen vuosittainen myynti liikkuu kahdenkymmenentuhannen molemmin puolin.
On oma kysymyksensä, mitä tämä kertoo kirjamarkkinoiden rakenteesta, mutta siihen ei nyt mennä. Sen sijaan Satu Rämön suosion sipulin kuorinta alkakoon.
Markkinoinnilla on merkitystä
Rämön kustantajan, Bonnier-konserniin kuuluvan WSOY:n, Kirja-verkkokauppa markkinoi sosiaalisessa mediassa kirjoja Rämön kuvalla ja nimeen perustuvalla alekoodilla. Kirja-alan veturi siinä markkinoi muiden kirjoja!
Markkinointi on alusta asti ollut tärkeässä roolissa Hildur-sarjassa, Rämökin on alan ihmisiä, ja kiittääpä vielä kustantamon markkinointihenkilöä kirjoissaan ”mahtavasta työstä Hildur-kirjasarjan markkinoinnin ja viestinnän sekä oman hyvinvointini eteen” (Jakobin jälkisanat).
Kirjan tekeminen näkyväksi on osa markkinointia ja viestintää, joihin kuuluvat sekä maksettu julkisuus (kuten mainonta) ja ansaittu julkisuus, kuten lehtijutut. Hildur-sarjan muuttuminen ilmiöksi lähtee kuin itsestään ruokkimaan jälkimmäistä ja edelleen vahvistamaan ilmiötä. Siihen minäkin osallistun: kriittisiä näkökohtia esiin tuova essee tunnustaa ja tukee ilmiötä, vaikka ei suhtautuisikaan siihen vain myönteisesti.
Markkinointi on siis osatekijä siinä, että Hildur-sarja ja sen tekijä näkyvät mainoksissa, toimittajien ja kriitikoiden perinteiseen mediaan tuottamissa teksteissä ja vielä sosiaalisessa mediassa, mukaan lukien Goodreadsin tai Storygraphin kaltaisilla kirja-alustoilla.
Hildur-sarjan osien nimet ovat keskeisten henkilöhahmojen nimiä. Markkinointikeino ei välttämättä avaudu niille, jotka eivät ole lukeneet kirjoja, mutta lukijoiden palaamisen kannalta nimeäminen on olennaista. Tulevan kirjan nimen julkistaminen on aina synnyttänyt kuhinaa. Esimerkiksi Hildurin suomalaiskollegan mukaan nimetty Jakob kuiskaa lupauksen käsitellä tämän huoltajuuskiistaa ja taustaa – ja sen se tekeekin.
Satu Rämön somepresenssi synnyttää parasosiaalisuutta. Yhtenä Rämön noin 52 000 Instagram-seuraajasta koen pääseväni lähelle häntä. Eräänäkin päivänä Rämö oli tunturissa marjastamassa, ja me Hildur-sarjan lukijat tajusimme kyllä, mitä hän tarkoitti sanoessaan, ettei variksenmarjoja löytynyt. Se on Hildurin lempimarja.
Ystävällinen ja humaani Rämö puhuu avoimesti elämästään kahden kulttuurin ja kielen välissä. Hän on kirjoittanut jutun, jossa keskustelee yhdessä menestyskirjailija-ystävänsä Lilja Sigurðardóttirin kanssa vahvojen naishahmojen tarpeesta. Aitous on osa Rämön brändin ja hänen kirjojensa viehätystä.
Rämö ei itse usko, että sosiaalinen media pelkästään olisi voinut synnyttää Hildur-sarjan suosion. Hän lienee oikeassa. Vaikuttaa siltä, että ilmiö on syntynyt useiden eri syiden tuloksena.
Huolimatonta, mutta koukuttavaa
Vaikka Hildur-sarjan kirjoista löytää helposti negatiivisiakin arvioita, ilmiön ei niistä tarvinne piitata. Kirjoja sanotaan toistuvasti tylsiksi ja huolimattomasti kirjoitetuiksi. Jälkimmäinen on suorastaan kiistaton tosiasia. Ne eivät ole kielellisesti ansiokkaita.
Hildur, Rósa ja Björk, Jakob ja Rakel ovat kieleltään ja tyyliltään samankaltaisia – Rakelin kieli on ehkä huolellisempaa kuin aiempien osien. Tinnaa en taida lukea, vaikka uponneiden kustannusten harha vaikuttaa valintoihini: tuntuu älyttömältä jättää sarjan ehkä viimeiseksi jäävä osa lukematta vain koska olen lukenut jo kaikki muut.
Silti tiedän, että Hildur-sarjan lukeminen on kuin putoaisi sipsipussiin – mieliteko ohjaa vetämään säkillisen laiskoja juonenkäänteitä, toisteisuutta ja surkeaa kieltä, jotta keskeisiä henkilöitä koskevalla juoniladulla saisi kunnon lykkäyksen eteenpäin. Ja ruumiita tulisi, tietty.
Ne eivät ole kielellisesti ansiokkaita.
Ihana Islanti näyttäytyy lukijalle maisemina, säinä, elinkeinojen erityispiirteinä ja etäisyyksinä paikkakuntien välillä. Silti turisti-infoista tuttu esitemäisyys tuppaa mukaan, vaikka se ei elimellisesti kuulu fiktion maailmaan.
Crimen rinnalla kulkee cozy! Teosten näkökulma on pienempien ja heikompien puolella. Poliisitkin ovat ehdottomasti hyviä ja luotettavia, samaistuvia ja samaistuttavia ihmisiä ongelmineen.
Jakob harrastaa neulomista, mikä tuo sekä islantilaisvillapaidan lämpöä että pientä sukupuoliroolien natkuttelua. Hildur ei totisesti neulo, mutta silti Hildur-tuoteperhe on laajentunut neulekirjojen puolelle. Rämön ja neulesuunnittelija Sigríður Sif Gylfadóttirin yhteistyönä on ilmestymässä lokakuussa jo toinen neulekirja.
Toistoa tautologioihin saakka
Mutta sanat, voi hyvä hitto, sanat! Niistähän romaanit on tehty. Hildur on reipashenkinen ihminen, ja se tulee näkyväksi toistuvien sanavalintojen avulla. Alati hän harppoo, ainakin silloin kun ei lampsi.
Tautologinen toisto on Rämön tyylissä sellainen darling, jonka joutaisi ruumiiksi ennen sarjan seuraavaa osaa. Tautologia merkitsee turhaa sanojen tai asioiden toistoa, ja siinä missä se Matti Nykäsen letkautuksissa on paikoin loisteliasta, Rämöllä se ei ole: ”oikeaa numerosarjaa oli mahdotonta arvata oikein” tai ”hänen kehonsa sulkeutui, kun hän kääri käsivartensa kehonsa ympärille”. Yleinen huolittelemattomuus saa toisinaan koomisia piirteitä: ”[p]ihan portista ulos käveltyään Hildurin puhelin soi”.
Kerronnan toisto on varmasti tarkoituksellisempaa kuin sanatoisto, mutta sekin vaikuttaa toisinaan hölmöltä. Ei vain yhtä kertaa todeta, että Islannissa ei tavallisesti tapahdu raakoja henkirikoksia, tämä on aivan poikkeuksellista. Huomio Islannin uneliaisuudesta kuulostaa falskilta, kun saman pikkupaikkakunnan poliisit selvittelevät jälleen raakaa kuolemantapausta.
Toisto lienee myös lähestyttäväksi tekemistä. Kun suuri osa kirjan ”ostaneista” kuuntelee äänikirjan, kertaus on looginen vastaus kuuntelijan oletettuun keskittymiskyvyn tasoon. Näitä ei kuunnella kuin Proustia à la Erja Manto, vaan kuin aamuradion höpöttelijöitä Kehä I:n tahmeassa liikenteessä.
Esimerkiksi Arttu Tuomisen Delta-sarja uskaltaa jopa olla kerronnallisesti arvoituksellinen ja vaatii lukijalta jonkin verran kärsivällisyyttä. Täytyy olettaa, että kirjassa ei kuvailla mitään turhaan, siksi täytyy painaa mieleen ja keskittyä. Sitä ei Hildur-sarja vaadi.
Tavattoman resilientti Hildur
Hildur näyttäytyy korostetun tavallisena, vaikka ei olekaan. Hänellä on rautainen kunto, terävä äly ja lahjomaton oikeudentunto sekä epämääräinen näkijänkyky, sanoisinko murhasärky, jonka iskee häneen ennen ikäviä tapahtumia samaan tapaan kuin ärtymys meikäläiseen ennen ukkosta.
Traumaattiset tapahtumat ovat hänelle kuin pikku myrskytuulia; hän säilyttää toimintakykynsä ja käyttäytyy hillitysti, vaikka vanhempansa ja siskonsa menettäneen traumatausta on raskas. Ei taida olla mitään, mistä Hildur ei selviäisi parin päivän mielenterveysvapaalla. Sitten hän taas tutkia puksuttaa.
Rämö tarkastelee hahmojaan lempeästi.
Dekkarien maailma on usein kylmä ja kyyninen. Hildur-sarjan ei. Ja uskon, että tämä on sipulin suloinen ydin. Rämö tarkastelee hahmojaan lempeästi, he ovat läsnä arkirutiineissaan ja ihmissuhteissaan. Hildur-sarjan sivuille nousee sosiaalisia, suorastaan feministisiä teemoja.
Dekkareita sinänsä saatetaan lukea yhteiskunnallisesti, oli kyseessä sitten huumekauppa tai Venäjän-suhteet. Rämön teoksissa yhteiskunnalliset teemat ovat pinnalla, mutta pehmeästi. Kaavoitus, korruptio, ympäristötuho, eläinten kaltoin kohtelu, ja ennen kaikkea heikoimmassa asemassa olevien ihmisten kohtalot. Kirjat ovat poliittisia ja ajankohtaisia, mutta niin pehmeästi, ettei vastaanotto kiinnitä huomiota siihen.
En ole ensimmäinen, joka arvelee, että sopiva äärimmäisen väkivallan ja kotoisuuden, veren ja villan, lähestyttävyyden ja kaupallisen strategisuuden yhdistelmä toimii.
On helppo pitää menestystä laskelmoinnin tuloksena, etenkin jos siihen liittyy taulukkolaskentaa. Rämö on kertonut kirjoittavansa excelin avulla. Kokonaisuuden hallinta epäilemättä vaatiikin työkalun, koska jokaisessa kirjassa on oma murha-arvoituksensa mutta sarjaa kannattelee ennen kaikkea hiljalleen täydentyvä kuva Hildurista.
Rämö ei liity kirja-alan näkymien tuhkassa pyöriskelevien kirjailijoiden joukkoon. Huolia alalla on: painetun kirjan myynti on vähentynyt, koska alustapalvelut ovat vallanneet alaa, kirjan arvonlisänvero on noussut (ja on nyt EU:n kovin), lainauskorvauksesta aiempaa pienempi osa jää itse kirjailijalle. Satu Rämö ei valita, eikä hänellä taida valittamista ollakaan.
Instagram-Rämö harppoo tunturissa hymy kasvoillaan, täyttyneiden marjaämpärien sangat painautuneina kämmeniä vasten. Hän on kertonut, että Hildur päätyi kirjoihin, koska hahmo alkoi kulkea hänen kanssaan. Ehkä Hildur kävi edeltä ja poimi variksenmarjat omaan sankoonsa.
uutiskirje 