Kuka minä olin? Mitkä olivat elämäni ratkaisevia hetkiä? Tässä iässä sitä voi jo miettiä. Etäisyyttä on. Kaikkeen muuhun paitsi kaiken päättymiseen. Näillä lauseilla Juha Seppälän uuden romaanin Matka aurinkoon päähenkilö 81-vuotias kirjallisuudenprofessori emerita Irma johdattelee itseään muistelmiensa äärelle.
Seppälä päättelee, että lukemisen arvoista olisi vain se, mitä kukaan ei pääsisi lukemaan, tosi, hävetty ja vaiettu, se minkä jokainen meistä haluaa salata:
”Elämäni on levinnyt lattialle ja poimin sen sieltä pala kerrallaan. Se ei ole monoliitti, yksi kokonaisuus, kuin kuparikaiverrus, jota tutkimalla saisi tietoa minusta, ei liioin mikään Vita nuova. Minuun on piirretty epigrafi: tyhjä.”
Menestyäkseen muisteltavan elämän tulisi olla kuin sarjafilmi, täynnä dramatiikkaa, episodeja, huolellisen pikkutarkasti rakennettua ajankuvaa: ”Siinä pitäisi olla sopivin välein käännekohtia, kaikki siihenastinen kumuloituisi ja jatkettaisiin uuteen suuntaan varmoin askelin ja kirkastunein katsein.”
Romaanin alussa vakuutellaan, että omaelämäkerran kirjoittaminen on mahdotonta. Lupaus lunastetaan hajanaisilla muisteluilla, joista ei tv-sarjan johdonmukaista kokonaisuutta synny.
Matka aurinkoon jää hieman muotopuoleksi, vaikka muotoratkaisun ottaisikin kokeiluna. Rönsyilevän alun jälkeen kertomisen tahti ja ajatuskulku alkavat hiipua. Tulee ikään kuin sanomisen puute ja ajatusryppyjen jälkeen realismi muuttuu heittelehtiväksi fiktioksi, henkilökuvaukset jäävät keskeneräisiksi. Teemojen ajankohtaisuus sen sijaan on täsmällisen osuvaa ja terävää. Tuoreen sosiaali- ja terveysministerinkin kannattaisi lukea romaani välittömästi.
Mikä muistelemisen arvoista?
Mikä sitten on muistelemisen arvoista, kun totuus rakennetaan aina jälkikäteen hataran muistin, vääristelyn, alhaisten intentioiden, yleistysten, väärinkäsitysten, liioittelun ja peittelyn varaan.
Tulevaisuuden tuomio on perusteiltaan vielä väärempi kuin nykyisyyden: ”Lopulta ihmisen elämäntarina kirjoitetaan jäännöksettömimmin kortistoihin, rekistereihin, raportteihin, teonkuvauksiin, lääkärintodistuksiin, epikriiseihin, tuomiolauselmiin ja ruumiinavauspöytäkirjoihin.”
Rahvaan vuosisatojen takaisesta elämästä luotettavimmat tiedot on kerätty käräjäpöytäkirjoihin. Vaikka minusta on joka paikassa sylikaupalla jos jonkinlaista fakta- ja nippelitietoa, niin tunteeko minua lopulta kukaan tai kiinnostaako minun maallinen taivallukseni ketään?
Tilit vanhuuteen selvittämättä
Sekalaisten muistojen lisäksi Irmalla on edessä vanhuus, jonka kanssa hänellä on tilit vielä selvittämättä samoin kuin menneisyytensäkin kanssa:
”Hän ei ollut hevonen, häntä ei talutettaisi karja-autoon. Häntä ei otettaisi haltuun, huostaan, häntä ei siististi karkotettaisi yhteisöstä, suljettaisi asylumiin, vanhuuden pakkolaitokseen, hän ei viruisi päivääkään syyttömien vankilassa.”
Klubilla järjestämässään 80-vuotispäivänsä juhlavastaanotolla Irma säikähti ”iättömiä sieluja,” jotka liikkuivat keppien, kyynärsauvojen, rollaattorien ja pyörätuolien avulla. Missä olivat elämästä nauttivat valistuneet varakkaat, viisaat elinvoimaiset vanhukset pankkien ja rakennusyhtiöiden mainoksista? Irma ymmärsi, ettei vanhuksista saa puhua vaan ainoastaan varttuneista tai senioreista:
”Ei sanottu, että ihminen on tätä nykyä kuin murha, ei vanhene koskaan. Seniorit olivat epämääräinen ryhmä ”aktiivisten aikuisten” ja kuolleiden välissä.”
Työssä vapaa, kotona sidottu
Perhe ja avioliitto ovat ihmiselon kaksiteräinen miekka: jos perhettä ei ole, sitä tavoitellaan, jos se on, siitä yritetään päästä eroon. Irma on koko aikuisikänsä tuntenut olevansa työssään vapaa ja kotona sidottu. Hän tuntee olevansa sadun sika, joka kulki kärsä maassa eikä koskaan voinut nähdä tähtiä:
”Tyttären avioliitto ja ero, Ossin kuolema eron jälkeen, aviomies Heikin kuolema, tyttärentyttären Caritan vaiheet. Aapo-pojan muodoton perhe ja oudot yritelmät, Hannelen kohtalo. Hannelen kuviot, pahasti kesken, hahmolla vasta.”
Totuus jokaisesta olisi maailman myydyin kirja, toisin kuin Kuka kukin on -itsekehuluettelo. Totuus on yksinäisyyden, tyhjyyden, alennuksen, heikkouden, epätoivon ja sisimmän ytimen paljastamista. Irma kyselee, onko minun elämästäni mitään kerrottavaa?
Todelliset vaikuttimet ja virheet haluamme salata, näyttää ulospäin pelkän aurinkoisen päiväpuolen, ei pimeää yöpuolta. Myös Irma haluaa aurinkoon, ja matka toteutuu tyttärentyttären Caritan kanssa. Ratkeaako elämän arvoitus matkan ja muistelmien kirjoittamisen myötä? Elämän totuutta ei voi oppia, ainoastaan tuntea. Riittääkö se?
Nämä kysymykset kulkevat Seppälän romaaneissa johdonmukaisesti. Poikkeavaa on, että tällä kertaa päähenkilö on nainen. Loppuratkaisu on eräänlainen kuva-arvoitus: tulkitkaa kuten haluatte.
Juha Seppälä: Matka aurinkoon. WSOY 2014. 261 sivua.
uutiskirje 
