Erkki Tuomiojan vuosien 1991–1994 poliittiset päiväkirjat Siinä syntyy vielä rumihia päästää vallan kammareihin sellaisen lukijan, jolla on itsellä tarkat muistikuvat kyseisistä vuosista. Mutta jos ei muista SDP:n johtajavaihdoksia Pertti Paasiosta Paavo Lipposeen, pankkitukineuvotteluja tai vuoden 1994 presidentinvaaleja, niin kirjaa on monin paikoin vaikea ymmärtää. Kirjan toimittaja Veli-Pekka Leppänen on kyllä koonnut jokaisen kuukauden alkuun lyhyen listan tärkeimmistä tapahtumista ja ne auttavat jonkin verran jäljille.
Itse toimin tuohon aikaan Kansan Uutisten eduskuntatoimittajana ja seurasin oikeastaan kaikkia niitä prosesseja, joista nyt saamme lukea Tuomiojan sensuroimattoman totuuden. Toisilla saman ajan poliitikoilla on niistä tietysti omat totuutensa. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen on omansa jo julkistanut ja oppositiojohtaja Paavo Lipposen totuus on tulossa myöhemmin tänä syksynä.
Yllättävintä kirjassa on se, millainen tunne älyllisen ja viilipyttymäisen Tuomiojan sisällä myllertää. Hän inhoaa monia kollegoitaan ja kirjaa muilta kuulemiaan piikkejä. Esimerkiksi entinen ministeri ja puhemies Matti Ahde luettiin kirjan perusteella SDP:ssä luku- ja kirjoitustaidottomien joukkoon. Toinen entinen ministeri Matti Puhakka oli tylsä jaarittelija. SDP:n entinen mahtimies Kalevi Sorsa aloitti Suomen Pankissa ”ainakin palkan nostamisen”.
Tulevan pääministerin ohi ei mennä hallitukseen.
Vasemmistodemari Tuomiojaa ja oikeistokokoomuslaista Iiro Viinasta yhdistää ainakin yksi asia. Kumpikin on varma siitä, että on itse oikeassa ja useimmat muut väärässä. Aatteellisen demarin yksityisajattelu toisista ihmisistä on usein myrkyllistä.
Ojasta allikkoon
Ensimmäisen kerran vuonna 1970 eduskuntaan valittu Tuomioja palasi 20 vuotta myöhemmin politiikkaan oltuaan välillä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana. Heti alkuun hän oli kampeamassa paikaltaan pois SDP:n puheenjohtajaa Pertti Paasiota, mutta joutui ojasta allikkoon, kun seuraaja Ulf Sundqvist joutui STS-pankin epäselvyyksien takia jättämään paikkansa ja tilalle nousi Tuomiojan huonoimpana vaihtoehtona pitämä Paavo Lipponen.
Tuomioja valittiin vuoden 1991 vaalien jälkeen SDP:n eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaksi, miltä paikalta hän pääsi niin lähelle vallan ydintä kuin se oppositiossa on mahdollista.
Kirja vahvistaa mielikuviani Erkki Tuomiojasta. Kun pitää ottaa kantaa uuteen asiaan, hän ei innostu yhtään. Päätöksen hetkellä Tuomioja menee ison virran mukana, mutta antaa ymmärtää, että vaikka hän kannattaa samaa asiaa kuin muutkin, hän tekee sen kriittisemmin.
1990-luvun alkuvuosina tämä pätee muun muassa Suomen EU-jäsenyyteen, jossa Tuomioja nosti esiin samoja huomioita kuin jäsenyyden vastustajat. Päiväkirjassaan hän samaan aikaan pohtii, että ”machiavellistisimpien EY-kannattajien” kannattaisi kannattaa valtionapua Vaihtoehto EY:lle -liikkeelle (VEY), ”sillä EY-vastustus saa sitä pöljemmän imagon mitä enemmän se samaistetaan VEY:hyn.”
2. tammikuuta 1992 Tuomioja kirjoitti, että äänestäisi kansanäänestyksessä ei, mutta eduskunnassa kyllä.
Pääministerin ohi ei hallitukseen
Tuomiojan päiväkirjoissa on eniten ollut esillä hänen hankala suhteensa Paavo Lipposeen. Kun Lipponen Tuomiojan kauhuksi kuitenkin valittiin SDP:n johtoon, ei päiväkirjoista löydy merkintöjä erityisestä kitkasta kaksikon yhteistyössä. Tähän saattaa vaikuttaa sekin, että SDP:n tuleva vaalivoitto ja Lipposen nousu pääministeriksi vuonna 1995 oli jo kauan aikaisemmin tiedossa. Tulevan pääministerin ohi ei mennä hallitukseen, Tuomioja miettii elokuussa 1994.
Tuskaa lisää se, että seuraavasta demarivetoisesta hallituksesta on tulossa ”synkkä tarina”.
”Ei Lipponen ole valintansa jälkeen millään tavoin tarkistanut oikeistolaisia linjanvetojaan vasemmalle”, Tuomioja kirjoittaa ja kysyy itseltään, onko hänestä enää taistelemaan.
Päiväkirja ei sitä enää kerro, että Lipposesta tuli pääministeri, mutta Tuomioja pääsi hallitukseen vasta vuonna 1999. Suurimman osan Lipposen ensimmäisen hallituksen aikaa hän johti SDP:n eduskuntaryhmää. Toivottavasti julkaistavassa päiväkirjojen jatko-osassa selviää, oliko hän silloin samaa mieltä kuin elokuussa 1994, jolloin Tuomioja odotti hallituskauden muodostuvan todella kovaksi uusoikeistolaiseksi markkinavoimien tahtoon sopeutuvaksi politiikaksi. Ja jos oli, niin miten hän itse luovi silloin yhtenä johtavana demarina.
KU ja Demari yhteen?
Kansan Uutisten kannalta kirjassa kiinnostaa se, että Tuomioja puuhasi aktiivisesti SDP:n päälehden Demarin ja KU:n yhdistämiseksi. Ulf Sundqvistin puheenjohtajavuosina Demarin ja puoluejohdon välit olivat kireät ja lehdessä koettiin, että sitä ajetaan alas. Tuomiojaa asia kiinnosti myös siksi, että Uuden Suomen kaatumisen jälkeen olisi tarvittu uusi seitsenpäiväinen lehti Helsingin Sanomien haastajaksi.
Tuomiojan päiväkirjojen perusteella hankkeessa olivat vasemmistoliiton puolelta tiiviimmin mukana päätoimittaja Yrjö Rautio ja puoluesihteeri Matti Viialainen. Hanke jäi selvittelyn asteelle. Kannattaakseen se olisi laskelmien mukaan vaatinut neljä kertaa suuremman levikin kuin Demarilla ja KU:lla siihen aikaan oli yhteensä.
Muista Viialaisen hankkeista kirjassa mainitaan myös tämän esitys, että vasemmistoliiton elokuussa 1992 Turussa järjestettäviin kesäjuhliin olisi kutsuttu pääesiintyjiksi Bruce Springsteen.
Erkki Tuomioja, Veli-Pekka Leppänen (toim.): Siinä syntyy vielä rumihia. Poliittiset päiväkirjat 1991-1994. Tammi 2014. 680 sivua.
uutiskirje 