Muistikuvissa Jegor Gaidar (1956–2009) oli 1990-luvun Venäjän hallitsevia hahmoja, vaikka itse asiassa hän oli Venäjän pääministerinä vain puolisen vuotta vuonna 1992. Viimeinen ministerinpaikkakin meni jo tammikuussa 1994.
Talousuudistajana tunnetuksi tullut Gaidar oli poliittisen uransa ohella myös taloustieteilijä. Hänen pääteoksensa Imperiumin tuho ilmestyi alun perin vuonna 2006. Se ei ole varsinainen tieteellinen tutkimus, mutta silti hyvin johdonmukainen ja looginen kuvaus siitä, miksi Neuvostoliitto tuhoutui.
Vaikka kirja julkaistiin vasta nyt suomeksi, se ei tunnu lainkaan vanhentuneelta antaessaan eväitä myös nykyisen Venäjän ymmärtämiseen.
Novotšerkassk 1962 jäi kummittelemaan neuvostojohdon mieliin.
Perustan epävakaus
Gaidarin mukaan Neuvostoliitto saattoi pitkään näyttää vakaalta, mutta sen poliittinen ja taloudellinen järjestelmä oli luonteeltaan sisäisesti epävakaa.
Osittain kyse on monietnisten valtiomuodostelmien yleisestä piirteestä. Imperiumi, jossa vallankäyttö on keskittynyt metropoliin, eivätkä poliittiset vapaudet ulotu kaikkialle, ei ole kestävä. Se on hauras, koska se ei ole joustava eikä kykene muuttumaan ja sopeutumaan uusiin haasteisiin.
Neuvostoliitto oli myös autoritaarinen valtio. Niin kauan kuin sekä valtion johto että kansalaiset ovat vakuuttuneita, että vallanpitäjät voivat käyttää rajoittamattoman määrän väkivaltaa tyytymättömyyden nujertamiseksi, autoritaarinen valtio on vakaa. Todellisia voimatoimiakin tarvitaan vain rajoitetusti ja valikoivasti.
Kun usko tähän horjuu, alkaa autoritaarisen valtion loppu häämöttää, koska sillä ei ole muuta legitimiteettiperustaa.
Vuonna 1962 Novotšerkasskissa puhkesi levottomuuksia elintarvikkeiden hinnankorotusten takia. Armeijan yksiköt veljeilivät lakkolaisten kanssa, ja ne kutsuttiin pois. Paikalle tarvittiin sisäministeriön joukkoja, jotka avasivat tulen. Gaidarin mukaan neuvostojohto pelkäsi siitä pitäen väkivallan monopolin menettämistä, eikä halunnut joutua sitä testaamaan missään tilanteessa.
Neuvostoliitossa oli lisäksi totalitaaristen valtioiden ominaisuuksiin kuuluva messianistinen ideologia. Kun kommunismi vuosikymmenien kuluessa ritualisoitui, sen merkitys valtion legitimoinnissa hävisi.
Tehottomuuden ongelma
Yksi Gaidarin pääajatuksista on, että talouspolitiikassa tehtyjen vakavien virheiden todellinen vaikutus saattaa tulla esiin vasta vuosikymmenien kuluttua.
Gaidarin mukaan Neuvostoliiton tuhon siemenet kylvettiin jo 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Kysymys oli Stalinin valitsemasta teollistamisen mallista ja maatalouden pakkokollektivisoinnista. Ne merkitsivät käytännössä maaorjuuden palauttamista ja maailmanhistoriassa ennennäkemätöntä varallisuuden siirtoa maaseudulta kaupunkiin.
Neuvostoliitto kyllä teollistui nopeasti, mutta järjestelmään pesiytyi tehottomuus. Työn pakkotyön omainen luonne alkoi rapauttaa työetiikkaa.
Maatalouden ongelmien ratkaisemiseksi neuvostojohto harkitsi 1950-luvulla kahta vaihtoehtoa, joko lisäresursseja perinteisille viljelyalueille tai massiivista uudis- ja kesantomaiden käyttöönoton ohjelmaa. Jälkimmäinen valittiin. Tämän seurauksena satojen epävakaus kasvoi, ja huonoina vuosina suurkaupunkien elintarvikehuolto oli uhattuna.
Viimeinen yritys talousuudistuksiin ennen lopullista kriisiä tehtiin 1960-luvun puolivälissä, mutta sen vaikutus jäi vähäiseksi.
Esimerkki noilta ajoilta kertoo, että Neuvostoliitto tuotti rautamalmia kahdeksan kertaa niin paljon kuin Yhdysvallat, mutta sulatti siitä vain kolminkertaisen määrän raakarautaa, josta terästä saatiin enää kaksinkertaisesti. Tästä metallista valmistettiin koneita suunnilleen saman verran kuin Yhdysvalloissa.
Viljaloukku
Teollistuminen, sosiaalisen rakenteen muuttuminen ja maan kehitystason nousu heikensivät neuvostojohdon mahdollisuuksia käyttää väkivaltaa kansaa vastaan. Tilalle tulikin Gaidarin mukaan uusi legitimaatioperusta, vallan ja yhteiskunnan välinen julkilausumaton sopimus.
Valta lupasi kansalle, ettei käynnistettyjä sosiaalisia ohjelmia peruuteta edes silloin, kun ne käyvät paljon odotettua kalliimmiksi. Se lupasi taata tärkeimpien kulutustarvikkeiden hintojen vakauden. Vastineeksi kansa oli valmis sietämään valtaa ja ottamaan sen annettuna.
Loukku alkoi vähitellen sulkeutua. Neuvostoliitto ei pystynyt kasvattamaan maataloustuotantoa kysynnän kasvua vastaavalla tavalla. Kysyntää ei myöskään voitu saada vastaamaan tarjontaa hinnankorotuksilla, koska se olisi rikkonut kansan ja vallan välisen julkilausumattoman sopimuksen.
Vuoden 1963 heikosta sadosta lähtien Neuvostoliitto joutui ostamaan yhä enemmän viljaa ulkomailta, niin että siitä lopulta tuli maailman suurin viljantuoja.
Neuvostoliitto ei voinut saada viljaa barterkaupalla, vaan siitä oli pakko maksaa vaihdettavalla valuutalla. Yhä suurempi osa valuutasta jouduttiin käyttämään viljan hankkimiseen, ja vastaavasti muiden alojen kehittämiselle tärkeiden koneiden ja teknologian ostoja ulkomailta täytyi vähentää.
Öljy, pelastuksen illuusio
Vielä kerran tuli pelastus – tai Gaidarin sanoin pelastuksen illuusio, Länsi-Siperiasta löydetyt öljylähteet, joiden tuotanto nousi 1970-luvulla valtavasti. Kun vielä öljyn maailmanmarkkinahinta nousi rajusti, oli varaa elintarviketuonnin maksamisen lisäksi moneen muuhunkin asiaan, vaikkapa Afganistanin sotaan.
Mutta taas tehtiin virheitä. Nopeiden tulosten saamiseksi öljyä tuotettiin menetelmillä, jotka aiheuttivat riskin tuotannon heikkenemisestä myöhemmin. Lisäksi Neuvostoliitto kasvatti ulkomaisen velan ottoa jopa öljybuumin aikana.
Neuvostoliitossa toteutui öljykirous, se joutui riippuvaiseksi yhden raaka-aineen maailmanmarkkinahintojen heilahteluista.
Mihail Gorbatšovin noustessa valtaan kriisin ainekset olivat kasassa. Riskit realisoituivat, kun öljyn hinta romahti vuosina 1985–1986.
Gaidarin mukaan uusi johto ymmärsi huonosti taloutta, ja siltä meni yli kolme vuotta tajuta kriisin syvyys. Gorbatšov pahensi valtion finanssiongelmia alkoholinvastaisella kampanjallaan, talouden ”nopeuttamisohjelmallaan” ja kulutustavaroiden tuontiostojen leikkaamisella.
Taloutta ja politiikkaa liberalisoimalla Gorbatšov pyrki saamaan uuden legitimaation lähteen. Valitut talouden liberalisoinnin toimet kuitenkin vain syvensivät valtion valuutta- ja finanssikriisiä. Samalla monet myöhemmät dollarimiljardöörit loivat omaisuutensa perustan.
Kaikkein hulluinta oli Gaidarin mukaan vapauttaa pankkisektori heti alkuvaiheessa. Lyhyessä ajassa maahan perustettiin yli tuhat liikepankkia, ja yritysten varat siirtyivät valtion valvonnan ulottumattomiin.
Nopeutuva syöksykierre
Neuvostoliiton viimeisiä vuosia voi seurata Imperiumin tuhosta kuin jännityskertomusta. Gaidar lainaa runsaasti autenttisia kirjeitä ja muistioita. Miljoonat viljatonnit vilahtelevat, laivat seisovat maksamattomien laskujen vuoksi satamissa, yhä pienempi osa tuonnista pystytään maksamaan viennillä, sävy muuttuu yhä epätoivoisemmaksi.
Vuonna 1989 tilannetta kuvataan yleisimmin ”kriisiksi”, sitten ”kärkeväksi kriisiksi”, kunnes vuoden 1991 alkuun mennessä yleistyy sana ”katastrofi”.
Vuonna 1990 yhä enemmän valuuttaa joudutaan käyttämään lääkkeiden hankkimiseen. Öljyntuotanto alkaa sakata. Teollisuustuotanto kääntyy laskuun. Rikollisuus kasvaa. Kansallisuuskiistoista tulee väkivaltaisia.
Legitiimisyyden perusta murentuu, kun johto ei pysty takaamaan enää edes elintarvikehuoltoa.
Vuoden 1989 puolivälistä lähtien Neuvostoliitto on jatkuvasti lähellä maksukyvyttömyyttä. Kesäkuussa 1990 ulkomaiset liikepankit eivät enää tahdo lainoittaa maata.
Ainoa ratkaisu on pyytää länsimaista suuria valtionlainoja, mutta se vie samalla poliittiseen riippuvuuteen. Gorbatšovin on pakko luvata, ettei Neuvostoliitto käytä voimaa Itä-Euroopassa.
Lopulta Neuvostoliitto joutuu kerjäämään länsimailta suoranaista hyväntekeväisyysapua. Länsi ei lainoita Neuvostoliittoa hyvyyttään, vaan pelätessään kaaosta ydinasein varustautuneessa supervallassa.
Alamäki jyrkkenee. Romahdus.
Imperiumin jälkeen
Gaidar perustelee vakuuttavasti teesinsä Neuvostoliiton vääjäämättömästä sortumisesta. Tuho oli ikään kuin ohjelmoitu valtion geeneihin.
Imperiumin tuhon varsinainen aihe ei ole Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä, mutta koska Gaidar käsittelee sitä sekä kirjansa alussa että lopussa, on lupa sanoa, että hän päästää itsensä ja muut talousuudistajat aika vähällä. Se on tietysti inhimillistä, mutta voi kysyä, olivatko niin sanottu shokkihoito ja sukupolvien aikana kerääntyneen kansallisvarallisuuden jakaminen harvojen käsiin ainoa mahdollinen uudistusten tie.
Tietysti kirja kertoo myös sen, miten suunnattoman vaikeasta tilanteesta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen lähdettiin liikkeelle.
Imperiumin tuhoa on paljon kehuttu, eikä syyttä. Riippumatta siitä, mitä mieltä on Gaidarin omista ansioista poliitikkona, kirja on ajatuksia herättävä.
Tänä päivänä on vielä ajankohtaisempi kuin vuonna 2006 Gaidarin analyysi ”imperiuminjälkeisestä oireyhtymästä” ja Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän vertaamisesta Weimarin Saksaan. Yhteistä on esimerkiksi myytti ulkopuolisten salaliitosta romahduksen syynä.
Jukka Mallisen suomennos on erinomainen.
Jegor Gaidar: Imperiumin tuho. Suomentanut Jukka Mallinen. Verbatum 2014. 287 sivua.
lehti 