Herkkä elämäkerta Juice Leskisestä

Juhani Juice Leskisen (1950–2006) kuolemasta tulee maanantaina 24. marraskuuta kuluneeksi kahdeksan vuotta. Säveltäjä, sanoittaja ja laulaja Leskinen jätti varhaisesta poismenostaan huolimatta lähtemättömän jäljen suomalaiseen – nimenomaan suomenkieliseen – kevyeen musiikkiin.

Nuori nilsiäläinen toimittaja Antti Heikkinen (s. 1985) on kirjoittanut ihailemastaan toisesta savolaisesta, Juankoskella syntyneestä Leskisestä ainutkertaisen ja herkän elämänkerran nimeltä Risainen elämä. Vaikka Heikkinen tunnustautuu Juice-faniksi, hänen kirjansa ei ole Leskistä pyhittävä. Se tonkii paikoin ehkä turhankin inhorealistisesti Leskisen elämän tunkioita.

Mutta rocksankarin ruumiinavaukseen on varmaan omat syynsä. Niistä lukijakunnan pohjattoman uteliaisuuden tyydyttäminen ei liene vähäisin. Paljastukset ovat varmaan villinneet kirjan myyntiä.

Haastatteluissa höpinöitäkin

Heikkinen kirjoittaa, että Leskinen oli hankala, rikkonainen, yksinäinen, itsepäinen ja henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa taisteleva nero. Ylevöittävästi hän sanoo, että Leskisestä pursunnut lämpö, ystävällisyys, auttavaisuus sekä rakastamisen halu hakevat vertaistaan.

Kirjaansa varten Heikkinen on tehnyt satoja haastatteluita. Leskisen sukulaiset, ystävät ja työtoverit muistelevat runsassanaisesti edesmennyttä taitelijaa. Vaikka runsaat muistelusitaatit luovat kirjaan Leskisen elämästä autenttisuuden maun, tulee monien höpinöiden julkaisemisen tarpeellisuutta helposti kritisoineeksi.

Esimerkiksi Leskisen kouluajan heila, Anna – kuten monet muutkin tyttöystävät – saa pulista paljon yhdentekeviä juttuja seurustelustaan Leskisen kanssa. Juice oli kuulemma valittanut, ”että mä en anna sen ees pussata”.

Mielenkiintoista sen sijaan on lukea, mitä Suomi-rockin kummisetä, Love Recordsin yksi perustajajäsen Atte Blom on muistellut ensivaikutelmaansa Juicesta:

”Hahmotin Leskisen tyyppinä, joka puhuu todellisuudesta ja maailmasta, asettaa kysymyksiä ja kyseenalaistaa, mutta ei anna vastauksia – se olikin varmaan aika siunauksellista. Sitten kun tähän kaikkeen yhdistyi tää verbaalinen voimistelu, niin kyllä mä kiinnostuin. Satiirisuus, ironisuus, kaikki nää löytyi sieltä ujosta, pitkätukkaisesta ja savolaisella tavalla kierosta kundista.”

Legendaarinen epälaulaja M. A. Numminen on lausunut arrogantisti Leskisestä, että ”ei meistä kukaan häntä niiden näytenauhojen perusteella lahjakkuutena pitänyt, mutta piristävänä ilmiönä toki. Undergroundista niillä nauhoilla ei kuitenkaan ollut kyse, kuten ei Juicen tuotannossa muutenkaan. Ei kukaan Suomessa ole tehnyt undergroundia Jarkko Laineen, Markku Innon ja minun jälkeen.”

Risaiseksi ehdoin tahdoin

Ansiokkainta Heikkisen Juice-kirjassa on ehkä rivien väliin kirjoitettu ihmettely siitä, miten pienestä Juhanista tuli suuri Juice – joka kuitenkin kuoli liian varhain pienen heiveröisen ihmisen tavoin.

Oman tekstinsä lopun kruunuksi Heikkinen on laitattanut Juicen omalla käsialallaan kirjoittamia rivejä lauluistaan ja itsestään:

”Mun biisit jää mun jälkeen, sen mä tiedän”.

”Ja kuka hyvänsä laittaa elämänsä risaiseksi, niin varautukoon siihen, että elämästä tulee risainen. Se on ehdoin tahdoin tehtyä, eikä pidä surkutella sitä lopputulosta, koska se on sitä mitä tilattiin.”

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006. Siltala 2014. 450 sivua.