Palestiina, Eretz Israel, Pyhä maa, Kanaan … rakkaalla lapsella on monta nimeä ja monta halukasta adoptoijaa. Joulukuussa 97 vuotta sitten Palestiinan historiassa alkoi uusi käänne, kun kenraali Edmund Allenbyn johtamat brittijoukot valtasivat turkkilaisilta Jerusalemin ensimmäisen maailmansodan taisteluissa.
Samalla päättyi toistatuhatta vuotta kestänyt ja vain ristiretkien katkaisema muslimivalta alueella, jota kristityt olivat yleensä kutsuneet Palestiinaksi ja juutalaiset Israelin maaksi (Eretz Israel). Palestiina siirtyi Britannian hallintaan, ja vuonna 1948 sen alueelle perustettiin Israelin valtio.
Vuonna 1967 Israel valtasi loputkin entisestä Brittiläisestä Palestiinasta. Veriset tapahtumat Palestiina/Israelissa ovat täyttäneet uutissivut tähän päivään saakka, eikä loppua näy. Šovinismi ja uskonnollinen kiihko ovat vallanneet ihmismielet Lähi-idässä.
Neuvosto-Palestiina muodostaisi yhden pienen kulman sosialistisesta maailmasta.
Palestiina/Israelissa on kuitenkin aina ollut pieniä ryhmiä, jotka ovat yrittäneet nousta kansalliskiihkon ja fanatismin ylä- ja ulkopuolelle. Yksi niistä oli maailmansotien välillä toiminut Palestiinan kommunistinen puolue PKP.
PKP ei koskaan saanut suuria työläisjoukkoja kannattajikseen. Se ei päässyt alkua pitemmälle yrittäessään mobilisoida juutalaisia ja arabityöläisiä yhteiseen taisteluun kapitalismia ja mandaatiksi kutsuttua Britannian siirtomaahallintoa vastaan.
Puolueen toimintaan lukuisine virheineenkin sisältyi yhtä kaikki annos traagista sankaruutta. PKP yritti puolustaa internationalismia kahden, tosin hyvin erilaisen nationalismin välissä.
Israelin miehittämässä Itä-Jerusalemissa asuva palestiinalainen historioitsija Musa Budeiri kirjoitti 1970-luvun lopulla kirjan Palestiinan kommunistisen puolueen vähän tunnetusta historiasta. Edistyksellinen kustantamo Haymarket Books Chicagossa hankki muutama vuosi sitten kirjan oikeudet ja julkaisi siitä toisen painoksen tekijän uudella esipuheella varustettuna.
Myös Alexander Flores on kirjoittanut aiheesta saksankielisessä historian väitöskirjassaan vuodelta 1980 (kts. linkki).
Juuret Itä-Euroopassa
Palestiinalaiset kommunistit perustivat vuonna 1919 poliittisen järjestön, jonka nimi oli Sosialistinen työväenpuolue MPS (hepreaksi Mifleget Poalim Sotzialistit). Kommunistit tulivat Palestiinaan sinne muuttaneiden juutalaisten asuttajasiirtolaisten mukana, eikä heillä siitä syystä ollut minkäänlaista kosketusta arabiväestöön, Palestiinan asukkaiden ylivoimaiseen enemmistöön. He eivät osanneet arabiaa eivätkä muutenkaan tunteneet paikallista yhteiskuntaa.
Asuttajasiirtolaisten radikaalin vasemmistosiiven maailmankuva oli muotoutunut Itä-Euroopan juutalaisessa työväenliikkeessä, sen sisäisissä väittelyissä ja pitkässä taistelussa Venäjän tsaarin yksinvaltaa vastaan demokratian puolesta. He kannattivat Siionin työläisiä (Poalei Tziyon), puoluetta, joka yritti yhdistää sionismin marxilaiseen sosialismiin. Liikkeen aatteellinen isä oli vuonna 1917 kuollut Ber Borochov.
Borochov uskoi, että asutustoiminta ei aiheuttaisi mitään konfliktia, koska arabit sulautuisivat heitä edistyneempiin juutalaisiin. Ja sitä paitsi, keitä olivat Palestiinan arabit? Muinaisten juutalaisten kaukaisia jälkeläisiä.
MPS:n perustajat kuuluivat Siionin työläisten vasemmistoon. Venäjän vallankumous oli sytyttänyt heissä valtavan innostuksen rakentaa sosialistinen maailma, jonka yhden pienen kulman muodostaisi Neuvosto-Palestiina. He ihailivat bolševikkeja ja muiden radikaaliryhmien tavoin halusivat liittyä Kommunistiseen internationaaliin, Kominterniin. Siitä huolimatta he pitivät itseään edelleen myös sionisteina, kunhan sanan eteen vain lisätään adjektiivi ”proletaarinen.”
Komintern ei kuitenkaan hyväksynyt tällaisia varauksia, vaan vaati liittymisehtona sitä, että Palestiinaan muuttaneet kommunistit luopuvat kokonaan sionismista. Kommunismi ja sionismi olivat yhteensovittamattomia, Moskovassa pääteltiin.
Palestiinan kommunistinen puolue PKP (jiddišin kielellä Palestiner Komunistiše Partei) perustettiin mutkikkaiden väittelyjen ja fraktioriitojen jälkeen vuonna 1924. Puolue sanoutui irti sionismista ja liittyi Kominterniin.
Yishuvin ja arabien välissä
Sionismista luopuminen ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että PKP perustettiin puhtaasti juutalaisena puolueena maassa, jonka arabienemmistö pelkäsi ja vihasi juutalaisia maahanmuuttajia. Kun kommunistit yrittivät lähestyä arabeja internationalistisessa hengessä, vihamielisyys heitä kohtaan kasvoi entisestään heidän omassa piirissään, Palestiinan juutalaisyhteisössä, josta käytettiin hepreankielistä nimitystä Yishuv.
Internationalismi ja arabien näkökannan ymmärtäminen eivät kuitenkaan lisänneet kommunistien suosiota arabien keskuudessa, nämä kun eivät tehneet eroa juutalaisten ja sionistisen asuttajaliikkeen välillä. Palestiinan vahvasti konservatiivisessa arabiyhteiskunnassa kommunismiin suhtauduttiin ainakin yhtä kielteisesti kuin sionismiin.
Sionistien asutustoiminnan jatkuessa arabit alkoivat vaatia itsenäisyyttä. Brittivalta ja sen suojeluksessa tapahtuva juutalaisten maahanmuutto nähtiin arabien piirissä saman asian kahtena eri puolena. Brittien mandaattihallinto teki juutalaisten maahanmuuton ja sionistisen asutustoiminnan mahdolliseksi. Britit vain toteuttivat Balfourin julistusta, jolla juutalaisille oli luvattu ”kansallinen koti” Palestiinaan.
1920-luvulla PKP toimi pääasiassa juutalaisten työläisten keskuudessa. Puolue osallistui omana fraktionaan sionistisen ammattiyhdistysliikkeen Histadrutin toimintaan.
Puolueen arabialaistaminen
Komintern vaati jatkuvasti Palestiinan juutalaiskommunisteja tehostamaan toimintaansa arabien parissa, ja puolue oli itsekin samaa mieltä. Jonkin verran toiminta tuottikin tulosta, mutta kaiken kaikkiaan arabialaistaminen oli helpommin sanottu kuin tehty.
Uusia arabijäseniä ja -kannattajia PKP sai niiden työläisten joukosta, jotka työskentelivät brittihallinnon alaisilla työpaikoilla ja laitoksissa yhdessä juutalaisten työläisten kanssa: rautateillä ja Haifan öljynjalostamossa. Tältä ajalta on peräisin Haifan maine punaisena kaupunkina.
Sekä arabialaistamista että internationalismista kiinni pitämistä vaikeutti ennen kaikkea se, että Palestiinan arabit ja juutalaiset ajautuivat 1930-luvulla yhä enemmän omiksi yhteisöikseen. Tätä kehitystä joudutti arabien kansannousu, joka alkoi vuonna 1936 ja jatkui toisen maailmansodan aattoon saakka.
Palestiina ei enää ollut puhtaasti arabimaa, vaan maassa asui kaksi erillistä kansakuntaa: arabit ja hepreaa puhuvat juutalaiset. Sitä Israel/Palestiina on edelleen. Sionistien asutustoiminta jatkuu ja estää kahden kansakunnan välisen sovinnon.
Kominternin ote heikkenee
Komintern seurasi PKP:n toimintaa hyvin tarkkaan. Puolueen pääsihteeri oli Moskovan nimittämä, ja Moskovassa pidettiin huolta siitä, ettei puolue luisu kummankaan nationalismin houkuttelevaan syleilyyn. PKP:n johtajia kutsuttiin aika ajoin Moskovaan saamaan ohjeita.
Jotkut kutsutuista menehtyivät Stalinin puhdistuksissa tai he kokivat puolueen pääsihteerinä toimineen Josef Bergerin kohtalon. Hän vietti 20 vuotta Gulagissa ja ihme kyllä selvisi hengissä kertomaan kokemuksistaan (Joseph Berger: The Shipwreck of a Generation – lainattavissa Eduskunnan kirjastosta).
1930-luvun loppupuolella Komintern alkoi menettää otettaan jäsenpuolueeseensa Palestiinassa. Musa Budeiri toteaa kirjassaan, että samalla nationalistiset tendenssit vahvistuivat PKP:ssa. Arabikommunistit lähestyivät omia nationalistejaan ja juutalaiset sionisteja. Tätä kehitystä edesauttoi myös Ranskassa ja Espanjassa toteutettu Kominternin kansanrintamapolitiikka, jonka mukaan kommunistien tuli pyrkiä yhteistyöhön sosialidemokraattien ja edistyksellisten porvareiden kanssa.
Kominternin otteen heikkenemistä Palestiinassa todistanee myös se, että PKP:hen saattoi kuulua 1930-luvun lopulla yksittäisiä henkilöitä, jotka mielipiteitään peittelemättä olivat kerettiläisistä kerettiläisimpiä: arvostelivat stalinismia vasemmalta. Näin ajattelevia ihmisiä Kominternin agentit vainosivat ja murhasivat samaan aikaan käydyssä Espanjan sisällissodassa. Palestiinan kommunistisen puolueen antistalinisteihin kuului merkittävä marxilainen arabi-intellektuelli Jabra Nicola (1912–1974), joka myöhemmin toimi trotskilaisten Neljännessä internationaalissa ja 1960-luvulla Israelissa perustetussa Matzpen-ryhmässä.
Yhteinen taival päättyy
PKP:n tarina juutalaisten ja arabien yhteisenä puolueena päättyi vuonna 1943, samana vuonna, jolloin Stalin lakkautti Kominternin myönnytyksenä läntisille liittolaisilleen toisessa maailmansodassa. PKP:n arabijäsenet perustivat Kansallisen vapautusliiton, josta tuli Jordanian kommunistinen puolue vuoden 1948 jälkeen, kun kuningas Abdullah oli liittänyt Länsirannan ja Itä-Jerusalemin brittien perustamaan vasallivaltioon Jordaniaan.
Juutalaiset kommunistit järjestäytyivät Israelin kommunistipuolueeksi (Maki) uudessa juutalaisvaltiossa. Puolueen pääsihteerin Meir Vilnerin nimi on mukana Israelin itsenäisyysjulistuksessa. Puolue noudatti uskollisesti Neuvostoliiton politiikkaa, johon kuului Palestiinan jakosuunnitelman hyväksyminen ja Israelin tunnustaminen.
Israelissa Maki on ihailtavasti puolustanut niiden Palestiinan arabien oikeuksia, jotka onnistuivat välttämään etnisen puhdistuksen vuonna 1948. Maki oli 1950-luvulla Israelin ainoa poliittinen järjestö, jossa vallitsi juutalaisten ja arabien välinen tasa-arvo. Samalla puolue oli kuitenkin stalinismin pahasti rämettämä.
Molemmilta osin tilanne muuttui 1960-luvun radikalismin myötä. Moskovalaismieliset kommunistit eivät enää olleet ainoa kriittinen ääni Israelissakaan. Mutta se on jo toinen tarina.
Musa Budeiri: The Palestine Communist Party 1919-1948: Arab and Jew in the Struggle for Internationalism. Haymarket Books. 2010 (1979).
Alexander Flores: ”Die PKP und die arabische Bevölkerung Palästinas, 1919-1948”
uutiskirje 
