Kansallisteatterin Omapohjassa Suomen kantaesityksen saanut Mark Rothkon (1903–1970) elämästä kertova Red on symboliikkaa ja tragediaa pursuava taideteos.
John Loganin kirjoittamassa näytelmässä on vahva teksti, jossa hiljaisuudellakin on ääni. Red ei ole kertomus ainoastaan Mark Rothkon elämästä tai kamppailusta itsensä ja taiteensa kanssa. Se on tutkielma taiteen syvimmästä olemuksesta, vanhenemisesta ja maailman muuttumisesta. Red kääriytyy Friedrich Nietzschen Tragedian synnyn ympärille. Siinä sivussa se tarjoaa kulttuurihistorian luennon, muuttumatta silti tomuiseksi tai vaikeaselkoiseksi.
Tragedia kulkee punaisena lankana läpi koko näytelmän. Red on täynnä luopumisen tuskaa, elämisen tuskaa ja kuolemisen tuskaa. Punaista ja mustaa. Teoksen vahva symboliikka syntyy näkyvillä olevista liikkeistä. Jokaisella tuolin siirtämisellä ja siveltimen vedolla on merkitys, joiden kokonaisuuden tajuaa vasta esityksen jälkeen.
Red on täynnä luopumisen tuskaa, elämisen tuskaa ja kuolemisen tuskaa.
Red sijoittuu 1950 ja 1960 -lukujen taitteeseen, kun Rothko on solminut sopimuksen Seagram Buildingin seinämaalauksista. Samalla se ajoittuu myös siihen ajanjaksoon, jolloin poptaide murtautuu pinnalle.
Nuori taiteilija, Ken,(Olavi Uusivirta) palkataan vanhenevan ja tunnustusta saaneen Rothkon (Seppo Pääkkönen) assistentiksi. Ken pingottaa kankaat ja pohjustaa työt, kuuntelee Rothkon ajatuksia ja yrittää samalla oppia vanhemmalta taiteilijalta jotain.
Isänmurha on läsnä koko näytelmän ajan kaikissa muodoissaan. Rothko kertoo mahtipontisesti Kenille oman sukupolvensa kapinasta kubismia ja Picasson kaltaisia taiteilijoita vastaan. Myöhemmin poptaiteilijoiden tehdessä samaa Rothkon sukupolvelle ei taiteilijan ymmärrys ole riittää. Konkreettisemman murha näyttämölle tuodaan Kenin vanavedessä, samalla luodaan punaiselle värille tukuittain lisää merkityksiä.
Kenin ja Rothkon välinen suhde on osittain vuoropuhelua vanhan ja nuoren taiteilijan välillä, hetkittäin kuitenkin kuulostaa siltä kuin Rothko puhuisi nuoremmalle minälleen.
Red on näytelmä, jolle pitää antaa aikaa. Se pakottaa yleisönsä pysähtymään, istumaan, katsomaan ja kokemaan kaikki ne tunteet, joita näyttämöllä koetaan. Jos pysähtymisen kykyä ei löydy, koko näytelmä katoaa.
Seppo Pääkkönen ja Olavi Uusivirta ovat molemmat intensiivisiä näyttelijöitä. Pääkkönen vyöryttää vanhenevan taiteilijan tuskan yleisön yli niin voimallisesti, että se naulitsee katsojan paikoilleen. Uusivirta hyökyy vuorotellen nuoruuden pidättelemätöntä, jopa riehakasta intoa ja elämässään suuren tragedian kärsineen ihmisen tuskaa.
Juhana von Baghin ohjaus on vahvaa, näytelmän intensiteetti ei pääse laskemaan kertaakaan koko esityksen aikana.
Katri Renton lavastus on minimalistista ja kuvaamalleen ajalle uskollista. Se piirtää katsojan eteen ateljeen, jossa oikeasti tehdään töitä.
Red on näytelmä, jossa juuri valolla on suuri rooli. Ina Niemelän valosuunnittelu loihtii esiin niin raadollisen todellisuuden kuin taiteen kaipaaman pehmeän hämäränkin.
Ja lopulta, onko maalaus vain maalaus?
Kansallisteatteri: Omapohja. John Logan: Red. Suomennos: Aleksi Milonoff. Ohjaus: Juhana von Bagh. Lavastus ja puvut: Katri Rentto. Valosuunnittelu: Ina Niemelä. Äänisuunnittelu: Iiro Iljama.
uutiskirje 
