”Olemme panneet lukkojen taakse vaarallisen vuorenpeikon, joka elää 100 000 vuotta. Mutta emme kirjoittaneet peikosta satua vaan teimme kaikkemme, jotta se unohdettaisiin.”
Lainaus on Henning Mankellin uusimmasta teoksesta Juoksuhiekka. Hän on kirjoittanut kirjan sen jälkeen, kun tammikuussa 2014 sai tietää sairastuneensa vakavasti. Menestyskirjailija oli hakeutunut lääkärin tutkittavaksi niskakivun vuoksi. Lääkäri ilmoitti hänellä löytyvän syöpäkasvain keuhkoissa. Kipu johtui syövän etäispesäkkeestä niskassa.
Lainaus yllä kertoo mihin tapahtunut Mankellin kohdalla johti. Maailmanlaajuisesti julkaistuna kirjailijana hän katsoi velvollisuudekseen kirjoittaa, mitä tällaisesta katastrofista omalla kohdalla seurasi.
Paljon muuttui, mutta tärkeintä oli – alkuun joka päivä – taklata suurin vaara: alistuminen ja pelko.
Jo kuukaudessa lamaannuksesta toivuttuaan Mankellille selvisi, mikä oli tärkein työkalu saamalleen kuoliniskulle. Lukeminen oli hänen vastauksensa, ja kirjoittaminen.
Kirjoitustyön tuloksena ei kuitenkaan ole syntynyt sairaskertomusta. Sairastuminen toki on kirjassa mukana. Mankell kertoo sen vaatimista vastenmielisistäkin toimenpiteistä. Hän kertoo myös miten sairastuminen on vaikuttanut hänen näkemyksiinsä elämänsä vaiheisiin. Eletystä elämästä kohoaa esille ja kirjan sivuille merkillisiä tapahtumia, joille kirjailija ei yritäkään löytää selitystä, mutta jotka ovat antaneet suuntaa hänen elämälleen.
Lisäksi hän sanoo, perehdyttyään myös aiheesta saatavilla olevaan lääketieteelliseen tietoon, vakuuttuneensa siitä, että syöpä tullaan jonain päivänä päihittämään kokonaan.
Näkökulma on kirjoittajan oman elämän kohdalla menneessä. Hän on kerronnassaan nöyrä, mieleen tulevasta ilmeisen yllättynyt itsekin ja tapahtunutta välillä jopa ikään kuin ulkopuolisena tarkasteleva. Mankell on kokenut elämässään paljon ja kirjan kirjoittamisen myötä moni tapahtuma muistuu aivan uudenlaisesta näkökulmasta ja aivan uusia ulottuvuuksia sisältävänä.
Novelleissa huoli tulevaisuudesta
Sairastuminen on saanut kirjailijan suuntaamaan katseensa oman elämän ohella universaaleihin kysymyksiin, entisestään ilmeisen avartuneemmalla ja uutta avanneella otteella.
Tästä esimerkkinä on edellä lainaus vuorenpeikosta. Kirja koostuu 67:stä novellista. Useimmiten niissä esiintyvä teema on huoli siitä, miten piittaamaton ihmiskunta on tulevaisuudestaan. Ydinjätteitä kallioperään kätkevä, muovi- ja muilla saasteilla valtameristä jätetunkiota tekevä ja Grönlannin jäätiköiden sulamiselta silmänsä sulkeva ihminen rakentaa unohduksen illuusioita.
Ihminen on kehittänyt haltuunsa voimat, joilla voi hävittää itsensä maapallolta kokonaan. Uhkana on se, että jonain päivänä yksi hullu mies, jolla on pääsy ydinasearsenaaleihin, voi lopettaa kaiken painamalla nappia. Uhkana on, että sivilisaatiostamme jää jäljelle vain hiljaisuus.
Vastavoimana elämänilo
Tällaisen tulevaisuudenkuvan mahdollisuudesta Mankell kirjoittaa, mutta muistuttaa heti perään vastavoimasta. Se on elämänilo. Ilman sitä ihminen ei elä. Ihminen on kehittänyt ties kuinka monta henkiinjäämisstrategiaa, joiden taustalla kirjailija näkee meissä asuvan elämänhalun ja elämänilon.
Mankell korostaa myös toivon ylläpitämistä, on sitten kyse hänen omasta tilanteestaan tai ihmiselon jatkumisesta kaiken kaikkiaan.
Toivon elinvoima avautui hänelle Pariisin Pere-Lachaisen hautausmaalla kuvanveistäjä Antoine Erexin 1800-luvulla tekemän Meduusan lautta -monumentin edessä. Se kertoi hänelle toivosta, joka elää kun ja vaikka kaikki toivo on mennyttä. Se kertoi hänelle meissä kaikissa olevasta hengissä pysymisen halun paradoksista.
Henning Mankell: Juoksuhiekka. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2015. 377 sivua.
uutiskirje 
