Uudessa maailmassa sataa aina

Okko Leon kirjoittama tieteisnäytelmä Maailma luottaa meihin sijoittuu ihmiskunnan maailmanlopun jälkeiseen aikaan, 2070-luvulle. Tiede ja järki ovat saavuttaneet lopullisen voiton hallitsemattomasta tunteesta ja halusta, joita pidetään syyllisenä tapahtuneeseen ekokatastrofiin.

– Näytelmän alateksti käsittelee ilmastonmuutosta, kertoo Okko Leo.

Sitä hän käsittelee matriarkaalisen ja patriarkaalisen maailmankuvan kautta. Patriarkaalinen katsomus pyrkii ratkaisemaan ongelmat järjen ja teknologian avulla. Matriarkaalinen puolestaan näkee ihmisen osana luontoa: Luonto on meissä oleva toiseus, johon minä on suhteessa.

Aikaansa edellä

Ohjaaja Kaisa-Liisa Logrén kertoo hänen ja näytelmän teiden yhdistyneen ensimmäisen kerran jo viisi vuotta sitten. Silloin hän ohjasi Leon KOM-tekstille kirjoittaman näytelmän lukudraamaksi.

Leon teksti oli edellä aikaansa. Sillä välin kun juttu on odottanut näyttämötoteutustaan, sekä ympäristössä että taiteessa on tapahtunut. Ilmastonmuutos on toiminut tarinan kehyksenä elokuvissa, näytelmissä ja scifi-kirjoissa.

– On tullut myös selfie-ilmiö, mikä on näytelmässä läsnä, omakuvan muodostumista käsitellään paljon.

Myös ohjaajan elämässä on tapahtunut. Maakuntateattereissa, vapaalla kentällä ja radioteatterissa ohjannut Logrén on ”ohjausten välillä tehnyt lapsia”.

– Ennen kuin tuotantopaikka tälle näytelmälle löytyi, ehdin tehdä kaksi lasta lisää.

Logrén kokosi työryhmän, jolla haettiin apurahoja teoksen toteuttamiseen.

– Ajattelen, että juuri tämäntyyppiset tekstit ovat sitä mihin apurahoja kannattaa pistää. Kokeellista taidetta, joka sitten vuotaa valtavirtaan. Jossakin sitä uutta on tehtävä.

Kielletty tunteilu

Logrén viehättyi näytelmän omintakeisesta maailmasta.

– Se on aika kryptinen. Minulle teatterin tekeminen on peliä ja tässäkin innostaa se, että tekstissä on ihan oma maailmansa.

Uudessa maailmassa parisuhteet ja perheet on lakkautettu haitallisina. Maailman Yhteisövaltion joukot pitävät huolta, ettei tunteilua saati rakastumista ilmene ihmisten välillä.

– Minulle tekstistä nousee päällimmäiseksi toisen olennon kohtaamiseen suostuminen.

Yhteisövaltiossa ei takerruta menneeseen, ei edes tähän hetkeen. Ihmiskunnan on katsottava vain tulevaisuuteen ja omiin mahdollisuuksiinsa yksilöinä.

Vaikka kyseessä on dystopia, on näytelmässä Logrénin mukaan paljon tilannekomiikkaa.

– Preesens ja imperfekti ovat kiellettyjä aikamuotoja, mutta tarinassa yhden ihmisen on mahdotonta olla elämättä nykyhetkeä. Se on otollista maastoa mun huumorintajulle.

Tulevaisuus kertoo nykyisyydestä

Näytelmän virallinen maailma katsoo tulevaisuuteen, mutta moni kaipaa salaa menneisyyttä.

Kaikki eivät uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ole oppineet uuden maailman tavoille. Kuten kehityksellä, myös dystopialla on jarrunsa. Ihmiset tekevät salaa kaikenlaista.

Kalakauppiaalla on salainen seksisuhde, tiedenainen tutkii toiseutta ja rakkautta salaa. Ihmisillä on oma elämänsä virallisen koneiston ja pinnan alla.

– Voisin kuvitella sen vertautuvan vaikka vanhaan Neuvostoliittoon.

Ohjaaja näkee teoksen peilaavan tätä päivää.

– Niin kuin Shakespearen tekstit sijoittuivat kaukaiseen menneisyyteen, tämä on sijoitettu tulevaisuuteen. Minun mielestäni tämä puhuu silti nykyisyydestä.

– Teos puhuu nyt-hetken ja toisen näkemisen puolesta. Vaikkapa parisuhteessa me helposti pyrimme ajamaan omaa kuviotamme tai elämään omaa fantasiaamme todeksi, niin että toinen on vain väline. Siitä tässä varoitetaan.

Näytelmässä ajatellaan ekokatastrofin johtuneen ihmisten pakkomielteistä ja tunteista.

– Siitä, miten tyhmästi ihmiset ajavat etuaan suhteessa toiseen ihmiseen, Kaisa-Liisa Logrén kuvailee.

– Sehän ei kuitenkaan ole koko totuus. On myös pyyteetöntä tunnetta toisia kohtaan.

Maailma luottaa meihin. Käsikirjoitus Okko Leo. Ohjaus: Kaisa-Liisa Logrén. Näyttämöllä Milka Ahlroth, Joanna Haartti, Minna Puolanto, Marc Gassot, Joonas Heikkinen. Kantaesitys KokoTeatterissa Helsingissä 8. huhtikuuta.