Silloin ”kauan sitten”, kun A. Einstein vasta kehitteli yleistä suhteellisuusteoriaansa erityisen pohjalta, oli vasta aavistuksia aineen ja energian suuresta ykseydestä E=mc². Toki radioaktiivisuus ja ionisoiva säteily olivat tuolloin jo tuttuja asioita ainakin fysiikan ja kemian tieteen harjoittajille. Jopa säteilyn vahingolliset puolet tulivat käytännössä valitettavankin tutuiksi.
Mutta varsinainen massan ja energian ekvivalenssin käytännön dramatiikka tuli vuosikymmenten saatossa tutuksi hyvin karmealla tavalla. Siitä ovat vakavimpina muistutuksina USA:n tekemät Hiroshiman ja Nagasakin ”atomipommikokeet”.
Nämä fissiopommit jättivätkin sitten pysyvän jäljen koko atomienergian käytön historiaan ja tuskin ne koskaan tyystin katoavatkaan. Eivätkä Harrisburgin ja Zernobylin voimalaonnettomuudet tätä asiaa ole suinkaan parantaneet, vaikka kummassakaan tapauksessa ei ole ollut kysymys varsinaisesta atomienergian räjähdysmäisestä vapautumisesta kuten ydinaseiden käytössä on aina kysymys.
Ydinreaktorionnettomuuksissa vapautuu toki ydinenergiaa erityisesti lämmön muodossa enemmän tai vähemmän hallitsemattoman fissioketjureaktion kautta. Samalla sula ja höyrystyvä radioaktiivinen reaktorimassa syytää ympäristöönsä radioaktiivista ydinmateriaalia, joka tuottaa vahingollista ionisoivaa säteilyä joskus hyvinkin kauas voimalan ulkopuoliseen maailmaan, mikäli reaktiokammiot suojauksineen pettävät vaikkapa Zernobylin tapaan.
Näissä edellä mainitsemissani tapauksissa on ollut kysymys eräänlaisista ydinenergian käytön ongelmaratkaisuista, jotka ovat tuottaneet sittemmin tätä ratkaisua suuremman ongelman koko ihmiskunnan mitassa.
Mutta näistä ongelmista huolimatta ihmiskunta on valmis käyttämään atomien ydinten fissioenergiaa energia- ja myös konfliktiongelmiensa ratkaisuihin. Tämä tuntuu monella tapaa mielettömältä ja siinä mielessä tuhoon johtavalta tieltä, kun katsoo asioita edellä mainittujen syntyneiden ongelmienkin valossa. Eikä tässä ole vielä edes otettu huomioon ydinjätteiden varastoinnin mittavia ”haasteita”.
Silti tehdään maailmalla seuraavia mittavia suunnitelmia ja jo suoranaisia kokeiluja ja tekojakin:
1. Neljännen sukupolven reaktorit: (nopeat termiset reaktorit) ylikriittisessä paineessa toimivat vesijäähdytteiset reaktorit (SCWR), erittäin korkean lämpötilan reaktorit (VHTR), natriumjäähdytteiset nopeat reaktorit (SFR), lyijyjäähdytteiset nopeat reaktorit (LFR), kaasujäähdytteiset nopeat reaktorit (GFR) ja sulasuolareaktorit (MSR).
2. Torium – vaihtoehtoinen ydinvoima: torium ydinpolttoaineena.
3. Fuusio – tulevaisuuden ydinvoima: fuusioreaktorit tokamak ja ITER.
4. Käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoitus: Suomessa ONKALO-tutkimustila ja massiivinen Foak-projekti, missä loppusijoituksen on arvioitu maksavan investointeina 670 miljoonaa euroa, käytön kustannusten 2 100 miljoonaa ja käytöstä poiston eli jälkien siivoamisen 230 miljoonaa eroa. Siis yhteensä 3 000 miljoonaa eli 3 miljardia euroa.
Nämäkin eri hankkeet työllistävät ihmisiä eri puolilla maapalloa jo tuhansittain, Suomessakin sadoittain, joten kun maassamme aloitetaan vihdoinkin ydinjätteen loppusijoitus vuonna 2020, ollaan silloin erittäin huomattavan ja kalliin, ja työllistävänkin, hankkeen parissa.
Onko loppusijoitus sitten todella loppusijoitus vai ”loppusijoitus” tulevaisuuden aine- ja energiakierrossa, se nähtäneen varmaan myöhemmin. Varmaa lienee kuitenkin se, että ydinenergian käytöstä ei luovuta pitkiin aikoihin, jos koskaan tämän ihmiskunnan olemassaolon aikana. Niin mittavista kansallisista ja kansainvälisistä taloudellisista, teknisistä, tieteellistä, innovatiivista ja työllistävistä asioista tässä on aika varmasti kysymys. Ja varmaan muustakin.
Hyvä vaiko paha? Miten sen nyt ottaa…
lehti 