Happihyppely
Suomalaisen liikuntakulttuurin kivijalkana on pidetty vahvaa urheilu- ja liikuntaseuratoimintaa. Vapaaehtoistoiminnan hengessä kansalaisia on liikutettu runsaan sadan vuoden ajan. Hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa maahamme on 1960-luvulta lähtien synnytetty julkisia liikuntapalveluja. Liikuntakulttuurimme työnjako on toimivaa.
Liikunnan ja urheilun normittajana on toiminut liikuntalaki. Sen mukaan julkisvalta luo liikunnan ja urheilun edellytyksiä. Kansalaistoimijoiden vastuulla on toimintojen organisointi. Huomattava osa kansalaisten liikunnasta hoituu omakohtaisena harrastamisena. Lisääntyvässä määrin liikunnan organisoimisen kentälle on tullut yritystoimintaa.
Valistuksen hengessä katseita on suunnattu muun muassa ihmisten lihomiseen tai liialliseen istumiseen.
Liikuntakulttuurin 1980-luvulla käynnistynyt eriytyminen merkitsi liikuntamuotojen ja urheilulajien jatkuvaa lisääntymistä. Samalla kansalaisten liikuntaan kohdistamat mieltymykset kirjavoituivat. Ruumiillisuudesta ja fyysisestä aktiivisuudesta on tullut valintojen kenttä. Liikkumisvalinnoilla osoitetaan elämäntyyliä ja yhteiskunnallista asemaa.
Ruumiillisuuden määrittely ei ole pelkästään yksilöllinen projekti. Lisääntyvässä määrin eri alojen ammattilaiset ja markkinatoimijat pyrkivät vaikuttamaan ruumiillisuutemme. Valistuksen hengessä katseita on suunnattu muun muassa ihmisten lihomiseen tai liialliseen istumiseen.
Liikuntavalistajien sinällään hyvää tarkoittava ”liikkumattomuuspuhe” on keskiluokkaiseen valistuskoodiin perustuvaa sosiaalista kontrollia, jossa korostetaan pelkästään ihmisten henkilökohtaista vastuuta.
”Liikkumattomuuspuhetta” on kritisoitu, sillä yliyksilöllistäessään liikkumisen jäävät huomioon ottamatta sekä yhteiskunnan rakenteelliset tekijät että ihmisten erilaiset elämäntilanteet.
Kati Kauravaaran kanssa tekemässämme Liikunta kansalaisten elämänkulussa -tutkimuksessa annoimme ihmisten tulkita suhdettaan liikuntavalistukseen. Tutkittavien näkemykset osoittivat, että valistuspuheen tuottajat eivät aina tunnista kansalaisten elämäntilanteita. Hyödyllistä olisi, jos ihmiset itse pääsisivät vaikuttamaan liikkumistaan koskeviin ratkaisuihin.
Kansalaisten fyysisen aktiivisuuden lisääminen edellyttää rakenteellisia ratkaisuja. Julkisen liikuntahallinnon säilyttäminen osana hyvinvointipolitiikkaa on aivan olennaista.
Ihmetystä herättää Sipilän hallitusohjelman kirjaus, jonka mukaan liikuntalain noudattaminen tulisi kunnille vapaaehtoiseksi. Erityisesti talousvaikeuksissa olevissa kunnissa tämä mahdollisuus saatetaan kokea poluksi uusille säästöille. Tällainen menettely olisi lyhytnäköistä ja eriarvoisuutta lisäävää.
Huolestuttavaa on, että kansakuntamme on jakautumassa hyvinvoinnin suhteen eri leireihin. Erityistä huolta tulisi kantaa köyhien ja muutoin heikossa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvoinnista. Tässä työssä tarvitaan julkisen sektorin palvelutuotantoa, sillä kaikilla ei ole mahdollisuuksia maksullisiin palveluihin.
Liikunnan tulisi säilyä hyvinvointipolitiikkana, jossa kannettaan huolta kaikkien liikkumismahdollisuuksista. Julkisen sektorin lisäksi myös urheilu- ja liikuntaseurat ovat avainasemassa kansalaisten liikuttamisessa. Vapaaehtoistoiminnan edellytyksiä ei tulisi heikentää millään tavoin.
Kirjoittaja työskentelee liikuntasosiologian professorina Jyväskylän yliopistossa.
Huolestuttavaa on, että kansakuntamme on jakautumassa hyvinvoinnin suhteen eri leireihin.
uutiskirje 
