Millä tavalla hajanainen äänestäjäjoukko saatiin kerääntymään perussuomalaisten taakse ja pienpuolue nousi äkki yhdeksi suureksi eduskuntapuolueeksi? Niko Pyrhösen väitöstutkimuksen mukaan taustalla oli 2000-luvun alussa noussut huoli hyvinvointivaltion tulevaisuudesta globalisoituvassa maailmassa, joka yhdistyi maahanmuuttokysymyksen politisoimiseen.
Pyrhösen väitöskirja The True Colors of Finnish Welfare Nationalism tarkastetaan Helsingin yliopistossa 16.10.
Pyrhösen mukaan ruohonjuuritason populistit ja eturivin poliitikot onnistuivat hankkimaan huomattavan kannatuksen niin työväenluokan, keskiluokan kuin nuorempien äänestäjien parista räätälöimällä monenlaisia tarinoita erilaisille julkisen keskustelun areenoille.
Keskeistä heidän kyvyssään vedota laajaan joukkoon erilaisia äänestäjiä oli valtavirtajulkisuudessa pysyminen ”maahanmuuttokriittisillä” avauksilla, mutta myös poliittisen agendansa esittäminen osana arkipäiväistä, hyvinvointivaltion turvaamiseen tähtäävää sosiaalipoliittista keskustelua. ”Maahanmuuttokriittinen” populismi vakiintui elinvoimaiseksi kollektiiviseksi identiteetiksi.
Kansallismielisiä kertomuksia
Pyrhönen pureutuu tutkimuksessaan erilaisiin kertomuksiin, joilla populistiset toimijat onnistuivat hyödyntämään poliittisesta järjestelmästä ja mediasta nousevat mahdollisuudet tehokkaaseen poliittiseen mobilisaatioon.
Tämä huipentui Perussuomalaisten vuoden 2011 vaalivoittoon. Pyrhösen johtopäätös on, että populistinen mobilisaatio rakentui kansallismielisille kertomuksille, joissa solidaarisuus ja sosiaaliturvan ansaitseminen ovat tarkasti rajattu priorisoimaan ”meidän suomalaisten enemmistöä.” Nämä ulossulkevat, hyvinvointinationalistiset rajavedot perustellaan esittämällä maahanmuuttopolitiikka suomalaisen hyvinvointivaltion kohtalonkysymyksenä.
Vastustajat kukkahattutätejä
Populistit pääsivät säännönmukaisesti osallistumaan julkiseen keskusteluun kertomalla idealisoitua historiaa kansalliseen yhtenäiskulttuuriin perustuvasta, vahvasta hyvinvointivaltiosta ja tarjoamalla maahanmuuttajavähemmistöä ja maahanmuuttopolitiikkaa hyvinvointivaltion globaalien haasteiden syntipukiksi, Pyrhönen toteaa.
Hänen mukaansa populistien julkisen keskustelun strategia kulminoitui maahanmuuttokeskustelun henkilökohtaistamiseen ja tunnepohjaiseen käsittelyyn. Tämä strategia tuotti uhriutuvaan itseymmärrykseen perustuvaa kollektiivista identiteettiä, jossa populistien poliittiset vastustajat ja julkiset kriitikot asemoitiin mielikuvituksellisiin viholliskategorioihin, kuten mediaa ja politiikkaa kontrolloiviin eliitteihin, vastuuttomiin Vihreisiin Khmereihin ja ihan ulalla oleviin kukkahattutäteihin.
Niko Pyrhönen väittelee valtiotieteellisessä tiedekunnassa 16.10. kello 12 Helsingin yliopiston Pienessä juhlasalissa (Fabianinkatu 33).