Helsingin kirjamessujen Venäjä-teemaan kohdistuu suuri mielenkiinto, onhan naapuri tänään taas suuri ja jännittävä kysymysmerkki. Venäläiseltä kirjallisuudelta on ennenkin odotettu vastauksia, kun ällistellään, minne troikka nyt kiitää.
Messujen ohjelmalehtinen tuottaa kuitenkin pettymyksen. Järjestäjät paaluttavat pyrkimyksen, että Venäjä-teema “vaikuttaisi suotuisasti maittemme välisten suhteitten yleistunnelmaan”. Tämä kajahtaa YYA-liturgialta, ikävien ja pelottavien asioitten repostelun ei tule pilata pakkoystävyyttä.
Ohjelmassa on hyvääkin: tunnettuja oppositiokirjailijoita ja vaikkapa rohkea kustantamo Ivan Limbakh Publishing House. Tämä hukkuu kuitenkin yleiseen hyssyttelyyn. Pietarin kansainvälinen kirjasalonki sanoo olevansa “yhteiskunnallisesti merkittävä tapahtuma” nostaessaan kuluvan vuoden pääteemaksi Suuren isänmaallisen sodan 70-vuotisjuhlan, jonka idea on nykyinen lännenvastainen sotapropaganda.
Venäjällä kirjakaupat pursuavat Krimin vapauttamista ja Donbassin ”tasavaltojen” urheutta.
Tässäkin tuntuu messuohjelmaa paljolti valvoneen Venäjän federaation lehdistö- ja joukkotiedotusviraston eli putinilaisen propagandakoordinaattorin viisas johto.
Messuille tulee tiettävästi iso venäläinen osasto ja kirjanäyttely.
Venäjällä kirjakaupat pursuavat tänään Krimin vapauttamista ja Donbassin “tasavaltojen” urheutta, lännen demonisia salaliittoja Venäjää vastaan ja euraasialaista slaavilaista mystiikkaa. Valtiollinen kulttuuri ajaa Venäjää asemiin maailman konservatiivisten arvojen johtajana dekadenttia, moraalisesti rap-
pioitunutta ja pehmoa länttä vastaan. On kiinnostavaa nähdä, mikä osuus tällä läntisen valistuksen, suvaitsevaisuuden ja liberaalisuuden vastaisella hyökyaallolla on messuosaston tarjonnassa.
Sensuurista itsesensuuriin
Pietarin PENin puheenjohtaja Valeri Popov antoi jo lukuohjeet toteamalla, että kirjailija voi nyky-Venäjällä kirjoittaa mitä haluaa eikä hänen sananvapauttaan rajoita kuin hänen omat vakaumuksensa. Hän sanoo, ettei ole koskaan törmännyt sensuuriin. Näin tietysti onkin, jos vakaumukset eivät käy ristiin vallanpitäjien kanssa.
Moskovalaisen Lenkom-teatterin ohjaaja Mark Zaharov sai jo neuvostoaikana rikkaita kokemuksia sensuurista. Nyt hän toteaa Novoje Vremjassa, että sensuuri on muuttanut muotoaan lähinnä itsesensuuriksi.
Ihmiset on säikäytetty valmiiksi ja valtiollinen sensuuri on taitavampaa kuin neuvostoaikana: “Olemme etukäteen säikäytettyjä. Ymmärrämme, että sanomisella on tietyt rajat. Eikä korkein johto pidä siitä, että nämä rajat ylitetään.”
Kiellettyjä aiheita ovat Zaharovin mukaan ennen kaikkea Ukraina ja korkein valtionjohto.
Venäjän PENin puheenjohtaja Andrei Bitov johtaa suurta “kirjailijadelegaatiota“. Joukossa on vuosia sitten ansioituneita tekijöitä ja myös hyviä nuoria kirjailijoita, kuten pietarilainen Pavel Krusanov. Mutta tämä pääosin tuntematon joukko ei ole herättänyt huomiota julkisuudessa Venäjän ristiriitaista nykyisyyttä radikaalisti koskettelevilla teoksilla tai puheenvuoroilla.
Kirjailija Viktor Jerofejev kertoi minulle, että hänet ja Ljudmila Ulitskaja oli tiputettu Venäjän PENin johtokunnasta, koska he ovat arvostelleet tiukasti Kremlin sisä- ja ulkopolitiikkaa. Venäjän PENiä ei voi sanoa putinilaiseksi, mutta venäläispatrioottiseksi hyvinkin.
Moni on joukosta poissa
Ulitskaja, Lev Rubinstein, Boris Akunin ja eräät muut pohtivat niitä kiellettyjä aiheita, joita koko maailma seuraa henkeään pidätellen. He pääsivät messuille vain suomalaisten kustantajien kutsusta ajankohtaisten julkaisujensa myötä. Jerofejev soitti minulle ja ihmetteli, miksi häntä ei ole kutsuttu, vaikka hänen suomennoksensa ovat tunnettuja ja hänestä on jopa suomalainen dokumenttielokuva. Monien käänteiden jälkeen sain hänelle Cultura-säätiön kutsun.
Ajatteleva Venäjä miettii tänään intensiivisesti Venäjän ongelmaa, kansaa ja valtiota – mikä meni taas pieleen? Onko Venäjä ennaltamäärätty kääntymään yleismaailmallista edistystä vastaan? Väkevää nykyvenäläistä keskustelua edustavia tekijöitä kuten Mihail Bergiä, Dmitry Bykovia, Andrei Zubovia, Vladislav Inozemtseviä ja monia muita ei nähdä messuilla.
Runoilija Dmitri Golynko-Wolfson toteaa, että yksityisten finanssi-intressien edistäminen ja henkilökohtainen voitonhimo on syrjäyttänyt entisen yhteiseen hyvään vetoamisen ja noussut uudeksi totalitarismiksi ja universalismiksi. Ideologisen valvonnan tilalle on tullut joukkotiedotusvälineiden ja massakulttuurin “pehmeä” terrori, vapaiden markkinoiden sensuuri. Niin nykyaika haastaa tekijän laajalla skaalalla eettisiä tai historiallisia valintoja, joista tekijä voi valita vastuunsa.
Aatteiden taistelussa neuvostouniversalismin on syrjäyttänyt nationalismi, kansallisortodoksian linnoitus, sotilasraja ja umpio.
Monet tekijät vetäytyvät vaihtoehtoisiin menneisyyden kuviin pehmentääkseen kollektiivista kipua neuvostoutopian ja supervallan statuksen romahduksesta. Sisällöltään ne yleensä ovat enemmän tai vähemmän venäläisfundamentalistisia ja eristäytymishenkisiä.
Suuri epäselvyys
Venäläisestä ja neuvostolaisesta messianistisesta suuresta kertomuksesta heiluri on käännähtänyt suureen epäselvyyteen. Keskeinen Neuvostoliiton jälkeistä kirjallista tajuntaa kiihdyttävä konflikti on halkeama tai haava tulevaisuuteen suuntautuneen, toteutumattoman proletaarisen utopian ja sen tilalle tarjottujen monilukuisten nationalistis-fundamentalististen fantasioiden ja retroutopioiden välillä.
Hyökkäävä kansallismielisyys paljastaa kuitenkin myös alemmuuskompleksin. Oikeasti vahvalla dynaamisella kulttuurilla ei ole tarvetta nykyiseen vastakkainasetteluun lännen demokratian kanssa.
”Suvereenin demokratian” brutaalit kulttuuriväännöt muistuttavat usein kehitysmaiden kansallismielisiä provinsiaalisia yrityksiä. Venäjä tuntuu kääntyvän sisäänpäin, provinsiaalistuvan ja käpertyvän eskapismiin ja suuren menneisyyden kulttuurifetisseihin.
Ituja postkoloniaalisesta käänteestä
Venäjä on yli sadan kansan ja kielen maa, joka edustaa ainutlaatuista kulttuurista ja kielellistä monimuotoisuutta. Mutta Venäjä vähättelee tätä perintöään. Missä ovat siperialaiset, turkkilaiset ja pohjois-kaukasialaiset kansat? M. A. Castrenin seura tuo messuille suomalais-ugrilaisia. Valitettavasti heidän mahdollisuutensa käyttää sananvapauttaan ovat perin heikot.
Kuitenkin Venäjälläkin on havaittavissa ensimmäisiä ituja postkoloniaalisesta käänteestä, jossa suurvalta ja kolonialisti tunnustaa näkymättömiin sysätyt vähemmistönsä. Pietarilaiset runoilijat Sergei Stratanovski ja Sergei Zavjalov ovat alkaneet kaivaa suomalais-ugrilaisuuden ruukunsirpaleita esiin venäläisyyden alta.
Volgansuomalaista perinnettä on käyttänyt kazanilainen Denis Osokin, jonka käsikirjoituksista Aleksei Fedortshenko on tehnyt kohuttuja elokuvia kuten Niittymarien taivaalliset vaimot.
Runous on tullut tärkeäksi kirjallisuuden vapaana ja radikaalina kärkenä. Eräs tämän liikkeen näkyvistä hahmoista, Aleksandr Skidan, on kutsuttu messuille, mutta hänellä ei näytä olevan esiintymistä. Skidan edustaa Amerikassa saakka avantgardepiireissä tunnustettua pietarilaista postmodernismia. Hän sanoo, että marginalisoitumisestaan huolimatta runous on uuden autoritäärisen politiikan ja sensuurin myötä saanut takaisin peres-troikassa menettämäänsä kiinnostavuutta ja vaikutusta.
Vasemmistolaisuuden paluu
Hänen taideryhmänsä Mitä on tehtävä? ja lehtensä “Translit“ edustavat marxilaisuuden uudelleensyntymää Venäjällä.
Vasemmistolaisuus on muutenkin 2000-luvun lopulla tullut uudelleen kirjallisuuteen. Vasemmistoliike on kääntynyt kokonaan pois neuvostojärjestelmän valheellisuudesta. Neuvostouniversalismin ja internationalismin käsitteet on puhdistettu imperialismista ja ne ovat heränneet henkiin perusarvoina ja sankarillisina ihanteina. Uuden poliittisen runouden johtohahmo Kirill Medvedev kirjoittaa agitprop-runoutta ajankohtaisista mielenosoituksista, barrikadeista ja vankilaselleistä.
Tämä taideliike on aito asia: haave vallankumouksellisesta uudistumisesta ja vapautusimpulssista. Vasemmistoaktiivi-intellektuelli tarjoaa tuotantoaan markkinoille julisteena, tunnuksena, agitaationa, videona YouTubeen. Tämä merkitsee uutta valmiutta uhrautumiseen, kollektiiviseen utopiaan, toimintaan muiden hyväksi uusliberalistista mallia vastaan.
Kirjamessuilla ei vasemmistolaisuudesta, vähemmistökansoista tai diktatuurista puhuta. Ne valkopesevät putinilaisen Venäjän normaaliksi maaksi kuten Shostakovitsh ja Jevtushenko aikoinaan pehmensivät Neuvostoliiton brändiä. Venäjänmaalaisia toisinajattelijoita ja vapaustaistelijoita eli lasketa pilaamaan ”maittemme välisten suhteitten yleistunnelmaa”.