Suomen ensimmäinen ammattitautilaki nojasi ”kokemuspohjaisesti määriteltyyn” luetteloon ammattitauteja aiheuttavista kemiallisista ja fysikaalisista tekijöistä. Luettelo laadittiin aikansa olosuhteisiin 1929, jotta vakuutusyhtiöt kykenivät määrittelemään vastuualueen ja tunnetuille riskeille vakuutusmaksut. Tapaturmavakuutus ei kattanut ”tuntemattomia riskejä”, eikä maksuihin sisältynyt niiden varalta merkittävää ”puskuria” eli vararahastoa. 1940–60-luvulla vakuutusmaksutulo ohjasi korvauskäytäntöä ja hidasti ammattitauteja aiheuttavien aineiden luettelon täydentämistä.
Uusien kemikaalien ja tuotantoprosessien aiheuttamien terveyshaittojen korvaaminen edellytti 1930–60-luvulla ”ammattitautiluettelon” täydentämistä lainmuutoksin. Ammattitaudin toteamisessa altistumiselta ja puhjenneilta oireilta edellytettiin ajallisesti välitöntä syy- ja seuraussuhdetta korvauksen ratkaisemiseksi.
Esimerkiksi asbestiperäisen keuhkosyövän lisäys ammattitaudiksi ei muuttanut 1960-luvulla korvauskäytäntöä, jos pölyaltistuksesta oli yli 10 vuotta ja sen jälkeen oli tehnyt muuta työtä. 1950-luvullahan ei tiedetty, että asbestiperäiset syövät puhkeavat 10–25 vuoden kuluttua. Epoksihartsien ja niiden kovetinaineiden sekä ruiskutettavien solumuovien komponenttien aiheuttamaa astmaa tai vaikeaa allergiaa ei korvattu ammattitauteina, koska uusien kemikaalien terveyshaitoista ei ollut ”pitkäaikaista tilastollista näyttöä”.
Vuoden 1967 asetus muutti tilanteen
Vakuutusehdot ja lainsäädäntö suojasivat vakuuttajia ”uusien kemikaaliriskien” korvauksilta ja työnantajia vakuutusmaksujen korotuksilta. SKDL ja TPSL tekivät 1965 eduskunta-aloitteen vakuutustoiminnan kansallistamisesta lakisääteisten tapaturma- ja työeläkevakuutusten korvausalueen nykyaikaistamiseksi. Vasemmiston vaalivoiton 1966 jälkeen selvitettiin komiteatyönä ammattitautilakia ja sen edellyttämiä luetteloita, vakuutusoikeuden päätöksiä (linjausta) ja vakuutusehtoja, jotka astman, keuhkoahtauman tai epätavallisten syöpien kaltaisissa ammattitaudeissa olivat kohtuuttomia.
Uusi ammattitautiasetus kumosi 1967 määrittelyn ”tilastoperusteisuuden”. Ammattitaudin tai terveyshaitan toteamiseen riitti lääketieteellinen taudin toteaminen ja työssä altistumisen (syy- ja seuraussuhteen) osoittaminen. Vähän tunnettujen kemikaalien tai uusien tuotantoprosessien aiheuttamia terveyshaittoja voitiin määritellä ammattitaudeiksi ilman tilastoa. Sosiaaliministeriö antoi 1968 viralliset ohjeet ammattitautien toteamisesta.
Tuhansia työkykynsä menettäneitä
1960-luvun lopulla Suomessa oli tuhansia työkykynsä menettäneitä, jotka eivät olleet saaneet lakisääteisen vakuutuksen korvausta. 1935–69 todetuista yli 1 100 ”pölykeuhkotapauksesta” oli korvattu joka toinen. Etenevästä keuhkoahtaumasta kärsi moninkertaisesti suurempi joukko, mutta ilman työterveyshuoltoa ja ammattitautirekisteriä tarkkoja määriä ei tiedetty.
Työssä uusiutuvan ”jatkuvan yskän” ja alkavan hengenahdistuksen takia vaihdettiin yleensä työpaikkaa tai siirryttiin kevyempään työhön. Useilla tuhansilla oli työperäisiä kemikaaliallergioita, mutta korvaus- ja uudelleenkoulutustapaukset olivat lähes tuntemattomia. ”Tärinätaudin” oireita ilmeni joka toisella yli 10 vuotta täriseviä koneita tai työkaluja käyttäneistä.
Kevään 1971 metallilakon sovintoehtojen mukaan Työterveyslaitos teki 1972–75 noin 90 rauta-, teräs- ja metallivalimossa noin 5 000 työntekijää koskeneet työterveystutkimukset. Terveystarkastus tehtiin yli 2 800:lle, joista yli 900 oli tehnyt valimotyötä yli viisi vuotta. Valimotyötä tehneistä 16 prosenttia sairasti kroonista keuhkoputkentulehdusta ja 29 prosentilla oli jatkuvia ysköksiä. Pitkä altistuminen kaavaus- ja keernahiekkapölylle (piioksidille), hiekkapuhallus- ja metallipölylle sekä valamiskaasuille (häkä, typpioksidit) tuotti kiistatta keuhkoahtaumataudin ja sydänvikojen riskin.
Työsuojelupiirit vaativat pöly- ja kaasumittausten perusteella yhtiöiltä suuria teknisiä korjauksia kuten ilmavaihdon parantamista, kotelointeja, väliseiniä ja työjärjestelyjä sekä luokiteltuja hengityssuojaimia.
Liikesalaisuudet aiheuttivat myrkytyksiä
Maalin ohenteet, komponenttiliimat ja rasvanpesuaineet aiheuttivat myrkytys- ja ammattitautitapauksia 1970-luvun alussa siksi, että niiden koostumukset olivat valmistajan liikesalaisuuksia. SAK:n kentällä työpaikkatason painostus kuten telakoiden ja konepajojen maalarien ”myrkkymaaliboikotit” pakottivat suuret työnantajat selvittämään kemikaalien koostumuksia ja niiden riskejä. Kemikaalien käyttöturvallisuus normitettiin työsuojeluhallituksen ohjein ja työpaikkakohtaisin päätöksin, jotka koskivat suojavarusteita, tuotemerkkien (kemikaalien) valintoja ja työmääräyksiä.
Asbesti on pahimpia työterveyskatastrofeja, koska valmistajat todistivat sen ”käyttöturvallisuuden”. Pohjoismaat kielsivät ensimmäisinä asbestiruiskutuksen, Suomi 1976, ja rajoittivat asbestia sisältävien eriste- ja rakennusmateriaalien käyttöä. Asbestityö säänneltiin 1987–88 työlainsäädännön uudistuksessa. Kautta maailman päädyttiin 1980-luvulla laajoihin käyttökieltoihin ja purkutyön sääntelyyn.
Yhdysvalloissa asbestin käyttökielto kaatui 1991 vetoomustuomioistuimen päätökseen, jonka perusteluna on yritystason kustannus- ja hyöty –laskelma. Asbesti on sallittua ”vanhoissa käyttötarkoituksissa” teollisuuskartongeissa, koneiden tiivisteissä, jarrupaloissa, kytkinlevyissä, kattolevyissä, lattialaatoissa ja niin edelleen, mutta ei vesivaraajien ja lämpövesiputkien eristeenä. EU päätyi asbestin täyskieltoon; Yhdysvalloissa päädyttiin asbestityön jakamiseen neljään luokkaan suojautumistarpeen mukaan sekä raja-arvoihin juomavedessä ja työilmassa.
Valvonta aiheuttaa ”tehottomuutta”
Uusien kemiallisten yhdisteiden riskien selvittämiseksi vaihtoehtoja ovat lääketieteellinen tutkimus ja ”tilastollinen näyttö”, johon voi kulua 10 tai 30 vuotta. EU:n kemikaalidirektiivi (REACH, 2006) edellyttää tuhansien kemiallisten yhdisteiden rekisteröintiä, niiden riskinmäärittelyä ja työntekijöiden terveydelle ja/tai ympäristölle haitallisten kemikaalien korvaamista muilla yhdisteillä. Ennalta ehkäisy on yleensä halvempaa kuin seurausten hoitaminen ja korvaaminen. Eurooppalainen lainsäädäntö edellyttää siksi uusien kemiallisten yhdisteiden käyttöturvallisuuden selvittämistä ennen käyttöönottoa.
Kustannus–hyöty –analyyseillä voidaan arvioida, että valvonta, nollanormit ja ennakkotestaus aiheuttavat kallista ”byrokratiaa”, lisäkustannuksia ja ”tehottomuutta” yritykselle. Halvan asbestin käyttö vakuutusyhtiön hyväksymin suojalaittein ja -välinein on komponenttien valmistajalle taatusti edullisempaa kuin kalliimpien materiaalien käyttö.
Yhteiskunnan velvollisuus on arvioida, millaisia ovat asbestiyössä ja sivullisina altistuville 20–30 vuoden kuluttua puhkeavien syöpien hoitokulut, ”tuotteiden” käytössä altistuville puhkeavien syöpien ja terveyshaittojen kuten keuhkoplakkiutumien hoito- ja sosiaaliset kulut sekä tuotteen käyttöiän jälkeen syntyvät purkutyön ja jätteenkäsittelyn kustannukset. Yrityksen kustannuslaskelma on tähän kelvoton mittari.
Hyväksyykö EU heikomman normin?
Yhdysvaltain ja EU:n vapaakauppaneuvotteluiden (Transatlantic Trade and Investment Partnership –sopimusneuvotteluiden eli TTIP) pääasia on ei-tariffeista johtuvien kaupan esteiden purkaminen ”harmonisoimalla standardeja ja normeja”. Tullimaksuthan ovat keskimäärin kolmen prosentin tasolla.
Yli 80 prosenttia neuvoteltavista kysymyksistä koskee julkisuuteen saatetun tiedon mukaan ”teknisiä normeja” ja standardeja, joita ovat esimerkiksi auton vilkut ja sähköjohtojen värikoodit. Onko kytkinlevyn asbesti, tuttipullon muovin sisältämä bisfenoli A tai punaisen vaatteen azo-väriaine neuvoteltava tekninen normi?
TTIP:n seuraukset voivat olla ennustamattomia, jos teollisuuskemikaalit, lääkevalmisteet, yhteiskunnalliset palvelut jne. käsitetään vain kaupallisina hyödykkeinä. EU:n komissio on vakuuttanut, että neuvottelut eivät koske julkisen terveydenhuollon toteutusta, elintarviketurvallisuutta kuten EU:n kieltämää kloriittikäsittelyä, kemikaaliturvallisuuden normeja jne.
Obaman hallinto on puolestaan luvannut noin 300:lle etujärjestölle, että TTIP -sopimus ei pakota omaksumaan ”eurooppalaisia normeja” eikä käyttörajoituksia ja -kieltoja. Niin sanottujen riippumattomien tutkimuslaitosten ennusteiden mukaan TTIP –sopimus lisää Atlantin ylittävää kauppavaihtoa ja investointeja niin, että 10 vuodessa syntyy tuhansia uusia työpaikkoja muun muassa kemianteollisuuteen Saksassa ja Yhdysvalloissa. Miten?
Jos yhdysvaltalainen teollisuus ei hyväksy eurooppalaisia normeja, hyväksyykö EU ”heikomman normin” periaatteen tai poikkeavia normeja EU:n normeja vastaaviksi? Heikomman normin periaatteella auton komponentit saavat sisältää asbestia, koska se on sallittu Yhdysvalloissa. Erilaisten ”teknisten standardien” hyväksyminen samanveroisiksi tarkoittaa, että samassa käyttötarkoituksessa asbestia sisältävä ja asbestiton auton komponentti vastaavat toisiaan.
USA ei hyväksy EU:n kemikaaliasetusta
Voidaanko tuotenormeja harmonisoida, ”turhaa byrokratiaa” (työ-, ympäristö- kuluttajasuojelua) minimoida ja yhteiskunnallisia palveluja ”vapauttaa” (yksityistää) vaarantamatta EU-kansalaisten hyvinvointia kompromisseilla? EU on kieltänyt esimerkiksi kosmetiikassa ja kankaissa terveydelle haitallisia ja allergisoivia kemikaaleja työ- ja kuluttaja- ja ympäristösuojelun näkökohdin. Yhdysvaltalaisille tuotteille kiellot luovat ”ei-tariffeista johtuvan kaupan esteen”. Onko EU:n muutettava kemikaalimääräyksiä, koska ne sitovat valmistajia enemmän?
Keskieurooppalaiset kansalaisjärjestöt pelkäävät, että TTIP ”jäädyttää” lainsäädännön ja pakottaa sallimaan EU:ssa kiellettyjä kemikaaleja tuotteissa ja teollisuuskäytössä – ja paljon muuta. Yhdysvallat on ratifioinut vain kaksi YK:n työjärjestön (ILO) kuudesta yleissopimuksesta eikä se hyväksy EU:n kemikaaliasetuksen (REACH) pääperiaatteita: ennakkotestausta, valvontaa, käyttökieltoja ja -rajoituksia.
Yhdysvaltain olosuhteissa vakuutusyhtiöt käyttävät valtaa uusien teollisuusprosessien riskien rajoittamiseksi, mutta ne myös suojautuvat teollisilta katastrofeilta yhtenäisillä vakuutusehdoillaan sekä uusien riskien korvausmenoilta vaatimalla lähes mahdottomia ”näyttöjä” ammattitautitapauksissa.
TTIP:n mahdollisiin uhkakuviin kuuluvat kemikaaliturvallisuuden ja työsuojelun taantuminen sekä lakisääteisiä vakuutuksia myöntävien vakuutusyhtiöiden liukuminen uusien riskien aiheuttamissa ammattitaudeissa korvauskäytäntöön, joka olisi saman kaltainen kuin 1960-luvun Suomessa.
lehti 