Vasemmistopappi joutui hiilivalkealle

Heikki Palmu on kirjoittanut muistelmateoksen Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat. (Kirjapaja 2016). Se tiivistyy prosessiin, jossa papiksi vihkiminen viivästyi tuomiokapitulin vaatiessa Palmua perumaan aikaisempia kannanottojaan.

Palmun painostaminen oli niin kovaa, että se aiheutti psyykkisiä kärsimyksiä ja unettomuutta. Siksi mieleeni tullut vertaus Pietarista hiilivalkealla ei liene liioiteltu. Palmua vaadittiin ensin perumaan koko hänen kirjoittamansa kirja Profeetat puhuvat yhä (Otava 1974).

– Kirkon asennoituminen vasemmistolaisiin oli vuoden 1918 peruja. Loppujen lopuksi moni pappi oli aluksi lähellä vasemmistolaisuutta ja sitä vastustettiin voimakkaasti kirkon sisällä. Sosialidemokraatit nihkeästi hyväksyttiin, mutta siitä vasemmalle suhtautuminen oli torjuvaa.

Oulun piispa Hannes Leinonen (1916–1986) olisi Palmun vihkimisen hyväksynyt, mutta vastustus tuli jumaluusoppineilta tuomiokapitulista.

– Siihen aikaan oli poikkeuksellista, että työpaikkaa ja papiksi vihkimistä joutui odottamaan. Heidän oli vaikea ymmärtää, että olen kristitty sosialisti, en kommunisti.

Toisin kuin Pietarin, Palmun ei lopulta tarvinnut kolmasti kieltää vakaumustaan. Alkuperäisvaatimuksen mukaisesti hänen olisi tullut peruuttaa koko kirjoittamansa kirja Profeetat puhuvat yhä. Vajaan vuoden viivyttelyn jälkeen tuomiokapitulin virkamiehet hyväksyivät, että Palmu kirjoittaa kirkon pää-äänenkannattajan, Kotimaahan, artikkelin, jossa julkisesti osoittaa suhtautuvansa oikeistolaisiin suvaitsevaisesti.

Palmu tosin oli jo aikaisemmin keskusteluissa korostanut, että suvaitsevainen suhtautuminen oli hänelle itsestäänselvyys. Lopulta piispa Leinonen saattoi vihkiä Palmun papiksi.

Agitaattorin virka

Ei jotain niin pahaa, ettei jotain hyvää. Odotellessaan vihkimystä, Palmu ehti kirjoittaa kirjan Agitaattorin virka, joka kertoi 1900-luvun alun uskonnollisesta vasemmistoradikaalista Antti Kaarnesta (1875–1924), joka toimi muun muassa kansanedustajana.

– Olin silloin Otavan kirjailija ja Hannu Mäkelä oli kustannustoimittajani. Paavo Haavikko keksi kirjan nimen Agitaattorin virka. Olen myöhemmin joutunut monta kertaa vaihtamaan kustantajaa.

Heikki Palmun esikoisteos Harmaa päiväkirja – Kuvia Suomen puolustuslaitoksesta (Ydin 1969) voitti Eino Leinon palkinnon vuonna 1970. Tuomas Anhava kirjoitti palkintoperusteluissa kyseessä olevan ”vilpittömästä, persoonallisesta ja asiallisesta, joka hetki eettisesti ja poliittisesti kantaa ottavasta ja kyselevästä selonteosta”.

Palmu itse suoritti asepalveluksensa aseettomana ja suhtautui armeijaan kriittisesti.

– Minun vanhempani painostivat kovasti minua menemään armeijaan. Poikani ovat saaneet vapaasti päättää, ja he ovat itse päättäneet käydä armeijan.

Heikki Palmu on ehtinyt vuosien varrella kirjoittaa muun muassa esseekokoelmia, romaaneja ja rukouskirjoja. Hän on toiminut useissa kirkon tehtävissä. Vaikuttavimpia oli työ suomalaisena pappina Saksassa, jonka aikaisiin kokemuksiin Palmu usein palaa. Kaikissa työpaikoissa Heikki Palmu on tullut ihmisten kanssa hyvin toimeen.

– Olen sen luonteinen, että minun on kasvokkain vaikea riidellä. Ollessani Suomenniemen kirkkoherra, sain todella hyvän ja välittömän kontaktin ihmisiin. Jälkeenpäin ne sanoivat alkuun ihmetelleensä, että mikä vara-Pursianen, me ollaan kirkkoherraksi saatu.

Onko kirkossa mielipiteenvapaus?

Heikki Palmu arvostaa liberaaleja arkkipiispoja Mikko Juvaa ja Martti Simojokea, jotka mahdollistivat aikanaan nuorten radikaalien tulon kirkkoon. Syrjitäänkö nykyisessä kirkossa vasemmistolaisia? Tai jos syrjitään, niin ketä?

– Kirkossa ei syrjitä enää vasemmistolaisia. Monet piispoista ovat aika lähellä niitä piirejä, joista itsekin ponnistin. Sadinmaan kohdalla se on lähinnä henkilökysymys. Kirkossa väittävät tulevansa syrjityiksi nykyään ne, jotka itse syrjivät muita, esimerkiksi naisia.

Esitit nuorena paljon mielipiteitä, joista monet eivät pitäneet, ja sait myös paljon vastustusta. Kadutko mitään?

– Kyllähän esimerkiksi Profeetat puhuvat on nuoren poliittisen kantansa löytäneen ihmisen aika kritiikitöntä ja naiivia puhetta. Olen perusluonteeltani aika kriittinen, toivoisin kuitenkin, etten kyyninen.

Protestantti-kirkossa protestoitavaa?

Kriittisyyttään Heikki Palmu ei ole edelleenkään menettänyt. Ennen muistelmiaan Palmu kirjoitti kirjan Suomen kirkon tulevaisuus? (Sammakko 2010). Hän näkee kirkon keskeisenä ongelmana työntekijälähtöisyyden.

– Varsinkin pienillä paikkakunnilla ihmiset odottavat kirkkoherraa paikalle, vähän suuremmilla pappia, diakoni ei oikein kelpaa. Tästä työntekijälähtöisyydestä olisi vapauduttava. Uskovaisten pitäisi pystyä järjestämään tilaisuuksia myös keskenään.

– Suomen evankelisluterilainen kirkko on ollut maailman varakkaimpia. Saksan evankelisessa kirkossa on työntekijöitä vähemmän ja seurakuntalaiset paljon aktiivisemmassa roolissa.

Palmun mielestä esimerkiksi Saksan evankelinen kirkko on elävämpi, vaikka siellä on huomattavasti vähemmän työntekijöitä.

– Oletan, että taloudelliset olosuhteet muuttavat kirkkoa tässä suhteessa, sanoo hän pilkettä silmäkulmassaan.