Luin todella puhuttelevan kirjan Keskivaikea vuosi. Ensin valitsin sen työni vuoksi, koska halusin paremmin ymmärtää, mistä keskivaikeassa masennuksessa on kyse käytännössä ja ymmärtävätkö sosiaaliturvajärjestelmässä sekä sote- ja te-palveluissa työskentelevät masennuksesta kärsiviä ihmisiä ja heidän tarpeitaan.
Kirjailija Pauliina Vanhatalon rohkea kuvaus omasta elämästään pistää mietteliääksi. Lapsiperheessä masennuksen sairastaminen on erityisen haasteellista.
Viime päivinä on käyty vilkasta keskustelua masennuksen hoidosta, missä vaiheessa hoitoa pitäisi saada ja millaista sen pitäisi olla. Yksi iso kysymys on myös hoitojen kalleus, mikä voi vääristää hoidon oikea-aikaisuutta. Tiedän, että näin on käynytkin. Esimerkiksi pitkäaikainen psykoterapia on kallista, eikä kaikilla ole varaa edes sen omavastuun maksamiseen ja hoito jää siksi saamatta.
Pitkäaikainen psykoterapia on kallista, eikä kaikilla ole varaa edes sen omavastuun maksamiseen ja hoito jää siksi saamatta.
Lyhytaikaisen psykoterapian ajoittaminen hoidon alkuun on eräiden asiantuntijoiden mielestä toimivaa, mutta siitä ei ole muodostettu käytäntöä. Toki hoitomuotojen vaikuttavuudesta on koulukuntaeroja.
Tärkeintä on kuitenkin, että masennuksesta kärsivät henkilöt saisivat oikean diagnoosin ja hoitona muutakin kuin tablettipurkin käteensä. Nimittäin masennus on yksi työkyvyttömyyden merkittävä syy ja aiheuttaa sairastuneissa ja omaisissa suurta huolta.
Etenkin lapsiperheiden arjesta selviytyminen on haasteellista, eivätkä kunnat ole järjestäneet riittävästi kotipalvelua, vaikka sosiaalihuoltolaki näin edellyttää.
Sen sijaan perheissä on pelkoja lastensuojelutoimenpiteistä, mikäli viesti perheen ongelmista kulkeutuu kuntaan. Tämä voi pahimmassa tapauksessa estää hoidon ja tukitoimien riittävän varhaisen saamisen.
Mutta ketä kiinnostaa masentuneiden asiat? Oletteko kuulleet sote-uudistuksen yhteydessä mainittavan asiasta tai kannettavan huolta siitä, miten niin sanottu valinnan vapaus koskee mielenterveyskuntoutujia?
uutiskirje 
