Millaista on M. A. Nummisen musiikki? Siinäpä kookospähkinä purtavaksi. Vastaus lienee sama kuin jos pohtisi kulttuurihämmentäjän taidetta yleisemminkin: vähän sitä sun tätä. Numminen on pomppinut musiikkityylistä toiseen, lastenlauluista liedeihin, mutta jazz on lopulta aina ollut se kaikkein rakkain.
Jazzin meining -teoksessaan Numminen selvittää sekalaisia ajatuksiaan jazzista sekä omaa historiaansa sen parissa.
Somerolla vuonna 1940 syntynyt Numminen kuuluu sukupolveen, joka osui vaikutteille alttiiseen ikään juuri sopivasti jazzin kehittyessä entistä monimuotoisemmaksi taiteenlajiksi. Vihkiytyminen musiikkiin tapahtui jo poikavuosina radion kautta. Suurien big bandien swing tarjosi helpoimman sisäänkäynnin, mutta pian vapaampi bepop alkoi viehättää yhä enemmän.
Totta kai kiehtovaa musiikkia oli päästävä soittamaan myös itse – usein vanhemmilta salaa. Käytännön johdatus jazzin pariin alkoi kaveribändien rumpalina, ja soittipa Numminen aikoinaan myös Unto Monosen yhtyeessä. Tosin tangosäveltäjän leivissä ei oikeaa jazzia juuri päässyt soittamaan.
Muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan Numminen tutustui muihinkin jatsareihin. Noihin aikoihin jazz oli jonkinlainen sillanrakentaja. Nummisen arvion mukaan enemmistö jazzista innostuneista oli kallellaan oikealle, kun taas monet huomattavimmista jazzkonserteista järjestettiin vasemmiston kotipesänä tunnetulla Kulttuuritalolla. Monen oli nieltävä ennakkoluulot, mikäli mieli nähdä vaikkapa John Coltranen ilmielävänä.
1960-luvulla uuden polven muusikot taivuttivat jazzista innolla suomalaisia tulkintoja. Uusia kokoonpanoja syntyi ajan hengelle ominaisesti tiuhaan, ja kokeilevammillekin virityksille riitti kuulijakuntaa opiskelijabileissä, happeningeissä ja muissa kulttuuririennoissa.
Jazz-Nummiselle tärkeimpiä olivat meluava Nalle Puh Big Band ja vuonna 1970 perustettu Uusrahavaanomainen jatsiorkesteri. Jälkimmäisen puitteissa Numminen on päässyt viemään jazz-sanomaansa myös ympäri Eurooppaa.
Toimiessaan Ylioppilaslehden toimittajana Numminen todisti monia merkittäviä jazzkonsertteja, joita hän myös kuvasi. Kiinnostavinta melko suppeassa teoksessa ovatkin sen valokuvat, joissa esiintyy liuta jazzin legendoja, kuten Dizzy Gillespie, Quincy Jones, Art Blakey, Cannonball Adderly ja Thelonious Monk. Amatöörimäisyydestään huolimatta kuvissa on ajatonta svengiä. Mukana on myös hauska artikkeli kohtaamisesta Monkin kanssa: karvahattuunsa ihastunut muusikko kiertelee kärsivällisesti nuoren ja ylikohteliaan Nummisen kysymyksiä.
Jazz on ollut Nummisen kirjallisessa tuotannossa aiemminkin esillä. Romaanissaan Helsinkiin (1999) Numminen palaa noihin 1960-luvun legendaarisiin konsertteihin. Romaanin päähenkilö Juho Niitty selostaa kokemuksia intohimolla, jossa voi olettaa olevan paljon Nummista itseään. Niinpä myös Jazzin meining sisältää useita otteita romaanista.
Konserttikuvauksissaan Jazzin meining tuo mieleen Mikael Huhtamäen parin vuoden takaisen Live in Finlandin, joka käsitteli puolestaan ulkomaisten rocktähtien vierailuja Suomessa. Molemmat teokset kirjoittavat muistiin tärkeitä keikkamuistoja ajalta ennen kännykkäkameroita.
Numminen pohtii pikaisesti myös jazzin asemaa nyky-Suomen kulttuuri-ilmapiirissä. Onko jazzille enää tilausta? On toki, muttei ihan siihen malliin kuin aikoinaan. Nummisen mukaan paljon on kiinni siitä, kääntyykö jazz pienen eliitin erottautumisvälineeksi vai säilyttääkö se avoimuutensa. Musiikin tukahtumisesta ei kuitenkaan taida olla pelkoa, päinvastoin. Ainakin Helsingissä ja Turussa jazz on jo muutaman vuoden ajan löytänyt uutta elinvoimaa ja yleisöä.
M.A. Numminen: Jazzin meining. Aviador 2016. 114 sivua.
uutiskirje 