Panaman paperit tuottivat pettymyksen. Nordean kyseenalaisten menettelytapojen lisäksi juuri muuta ei selvinnyt. Kuka olisi kiinnostunut Keke Rosbergin raha-asioista, ja miksi olisikaan? Ei hän ole osa yhteistä todellisuuttamme, eikä hänen entisillä tai nykyisillä tekemisillään ole sen kummempaa yhteiskunnallista merkitystä.
On vähän hävettävä tunnustaa, että odotin huonoja uutisia ja petyin, kun niitä ei tullutkaan. Jotain oireellista kertoo se, että haluaa poliitikoiden kärähtävän. Tiedän, että on epä-älyllistä toivoa näkevänsä oman maansa ministereitä – esimerkiksi Juha Sipilän ja Anne Bernerin – kansainvälisten roistojen joukossa, mutta juuri niin tapahtui ja haluan sanoa sen julki, vaikka se olisi vielä epä-älyllisempää kuin sen salainen toivominen.
Taidekriitikkona olin myös kiinnostunut siitä, mitä paperit kertoisivat taidemaailmasta. Taidebisnes on isoa bisnestä: The European Fine Art Fairin (TEFAF) vuotuinen raportti kertoo, että vuonna 2015 kansainvälisen taidekaupan arvo oli 63,8 miljardia dollaria. Globaali taidekauppa on siis Suomen valtion budjetin luokkaa.
On sanottu, että Geneven vapaasatama olisi maailman paras taidemuseo, jos se olisi museo.
Taidekauppa on hämäräbisneksen luvattua aluetta. Kymmenien miljoonien maalaukset menevät suurten huutokauppahuoneitten kautta ”tuntemattomille ostajille”. Galleriat pitävät asiakastietojaan liikesalaisuuksina. Kauppa on läpinäkymätöntä ja tarjoaa eväät rahanpesulle ja veronkierrolle. Tämän lisäksi alaa vaivaa väärennetty ja varastettu taide.
Oli odotettavissa, että Panaman papereista löytyisi myös taidekauppaa, ja näin kävikin.
On sanottu, että Geneven vapaasatama olisi maailman paras taidemuseo, jos se olisi museo. Vuonna 2013 siellä oli säilöttynä 1,2 miljoonaa taideteosta. Yksi näistä tuli esiin Panaman papereissa, Amedeo Modiglianin Istuva mies ja kävelykeppi (1918), arviolta 22 miljoonan euron arvoinen maalaus.
Teoksen omistusoikeudesta on käyty kiistaa sen oltua huutokaupassa vuonna 2008. Vastakkain ovat yksityishenkilö, joka väittää natsien varastaman maalauksen kuuluvan hänelle ja Helly Nahmad Gallery, jonka kautta teos tuli huutokauppaan, mutta joka väittää, että se ei koskaan ole omistanut teosta. Paperit kertovat kuitenkin, että teoksen omistanut panamalainen International Art Center on Nahmadin taidemoguliperheen yhtiö. Teos on tällä hetkellä takavarikossa, ja oikeutta käydään.
Toinen tapaus kertoo, minkälaisia pikavoittoja taiteella voi tehdä. Vuonna 1997 manhattanilaisen keräilijäpariskunnan Victor ja Sally Ganzin modernin taiteen kokoelma myytiin Christie’sillä New Yorkissa 206,5 miljoonalla dollarilla. Paperit paljastavat, että kokoelma ei tullut myytiin Ganzeilta vaan brittimiljardööri Joseph Lewisilta, jonka Tyynen valtameren Niuelle rekisteröity Simsbury International Corp. oli ostanut kokoelman Ganzeilta muutama kuukausi aikaisemmin 168 miljoonalla dollarilla. Paljonkohan 38,5 miljoonan dollarin pikavoitosta maksettiin veroa?
Kolmas tapaus oli inhimillistä avioerodraamaa. Venäläinen liikemies ja ”filantrooppi” Dmitry Rybolovlev – nettoarvo 8,5 miljardia dollaria – siirsi taidetta Brittiläisille Neitsytsaarille Xitrans Finance Ltd:n omaisuudeksi piilottaakseen teokset avioero-oikeudenkäynniltä. Rybolovlev teki ilmeisesti maailmanennätyksen jouduttuaan maksamaan sveitsiläisen tuomioistuimen myötä vuonna 2014 exälleen Elenalle 4,5 miljardia dollaria korvauksia.
Löytyi papereista myös Azerbaidžanin presidenttiperhe, Ilham Alijev ja hänen kaksi tytärtään, joista Leyla Alijev on maailmanluokan taidepeluri. Hän muun muassa järjesti Azerbaidžanin paviljongin viime vuoden Venetsian biennaalissa.
Siinä, että näiden läpeensä korruptoituneiden Absurdistanien hallitushuoneilla on veroparatiisirahaa, ei ole mitään yllättävää. Se sijaan sillä, että heistä on tullut legitiimejä pelureita taidekentällä, on oma merkityksensä. Ja sillä, että moni heistä on niin sanottu PEP (politically exposed person) – Lontoossa asuva Leylan seurapiiriin kuuluvat muun muassa prinssi Andrew sekä entinen ministeri ja komissaari Peter Mandelson – ja sitä kautta monipuolisesti verkostoitunut ja kyvykäs korruptioon tai ainakin moraalisesti siihen verrattavissa olevaan hyväveliveljeilyyn.
Mutta pitäisikö näiden rahojen kiinnostaa meitä sen enempää kuin Rosberginkaan? Pitäisi, sillä on olemassa tahoja, jotka haluavat parhaillaan kammeta Suomen taide-elämää elitistisempään suuntaan ja joilla on halua osallistua 1%:n taideleikkiin ostamalla vain nimekästä luksustaidetta ja istua huvipurren kannella Venetsiassa joka toinen vuosi.
Tästä kertoo esimerkiksi se, että taiteilijoiden paikkana tunnettu Helsingin Taidehalli esittelee Liechtensteinista operoivan lontoolaisen sionistimiljardöörin ja ”filantroopin” Poju Zabludowiczin – nettoarvo noin 1,5 miljardia puntaa – ja vaimonsa Anitan taidetta, ja että Poju istuu Kiasman Tukisäätiössä ja että kyltymätöntä Guggenheim-kiimaa on tunnettu Helsingin hallinnossa jo vuodesta 2011 ja että Poju istuu myös Guggenheim Helsingin Tukisäätiön hallituksessa.
Samoista piireistä on tuttu hieman omempi miljonäärimme ja luksustaiteen keräilijä Rafaela Seppälä. Hän on yksi Sanoman Oyj:n pääomistajista, mikä on saanut monen taidekentän toimijan kysymään sitä, miksi Helsingin Sanomissa ajetaan niin ponnekkaasti Guggenheimin tuloa Helsinkiin.
Onneksi on myös tahoja, joille taiteella on ihan muu merkitys kuin luksuselämä. Onneksi on toisenlaisia keräilijöitä: menkääpä katsomaan Heinon perheen kokoelmaa Helsingin taidemuseossa (28. 8. saakka) ja Seppo Fräntin kokoelmaa Helsingin Lapinlahdessa (29. 5. saakka).
uutiskirje 
