Pintaa syvemmältä
Eurooppaa vai Euraasiaa? Ukrainalaisten näkemykset maansa historiasta ja sen perusolemuksesta eroavat toisistaan enemmän kuin vastaavat näkemykset useimmissa muissa maissa. Tämä johtuu tietenkin maan sijainnista ja sen jakautuneesta historiasta.
Länsi-Ukraina oli kuulunut Liettuaan, Puolaan ja Habsburgin valtakuntaan, Keski- ja Itä-Ukraina taas Romanovin valtakuntaan ja Neuvostoliittoon, ja vasta toisen maailmansodan tuloksena ne yhdistettiin. Toinen osa kuului siten poliittiselta kulttuuriltaan Keski-, toinen Itä-Eurooppaan.
Ei siis ihme, että jotkut ovat ennustaneet uuden itsenäisen Ukrainan hajoamista. Esseisti Mykola Riabtšuk kirjoitti vuonna 1992 ”kahdesta Ukrainasta”, käyttäen Galitsian Lviviä ja Donbasin Donetskia esimerkkeinä täysin erilaisista kulttuureista. Mutta nykyään hän tähdentää, että kyse ei kuitenkaan ole ensisijaisesti maantieteellisestä jaosta, vaan kahdesta ajatustavasta, kahdesta identiteetistä. Välimuotoja tietenkin on, mutta hän tarkastelee lähinnä pelkistettyjä perusmuotoja.
Tähän jakoon vaikuttavat tietenkin pysyvät alueelliset tekijät, mutta myös kansalaisten kieli, ikä, koulutus, tulotaso jne. Nämä tekijät muuttuvat hitaasti, mutta Ukrainassa viime vuosien poliittinen kehitys on selvästi vaikuttanut ajatustapoihin varsin nopeasti, ja tätä muutosta Riabtšuk tarkastelee mielenkiintoisesti.
Identiteettijanan toisessa päässä ovat täysin itsenäistä Ukrainaa kannattavat, toisessa päässä venäläistä perinnettä arvostavat. Tähän perinteeseen kuuluvat itäslaavien ja ortodoksikristittyjen yhteys, mutta myös neuvostojärjestelmä.
Riabtšuk on itse syntynyt Länsi-Ukrainassa, vaikkakin on vaikuttanut enimmäkseen Kiovassa, ja lähtee selvästi läntisestä identiteetistä. Se kokee Ukrainan kommunistisen menneisyyden vieraana. Aikaisemmin varsinkin sosialistinen talousjärjestelmä oli vieras, nyt vieroksutaan lähinnä Venäjän imperiumin jatkuvuutta.
Keski- ja Itä-Ukrainassa suhtautuminen on toinen. Kysymykseen ”Pidätkö Neuvostoliiton hajoamista valitettavana?” vastasi koko Ukrainassa vuonna 2010 vielä 54 prosenttia ”Kyllä” ja 36 prosenttia ”Ei”. Vuonna 2013 vastaavat osuudet olivat 41 prosenttia ja 44 prosenttia, ja vuonna 2015 vain 31 prosenttia vastasi ”Kyllä” ja 56 prosenttia ”Ei”.
Kannat muuttuivat siis nopeasti. Selitys on hyvin luonnollinen. Talvella 2013–2014 Ukraina oli syventämässä yhteistyötään EU:n kanssa, kunnes Venäjä puuttui peliin ja sai presidentti Viktor Janukovytšin kääntämään maansa kurssia kohti itää ja Euraasian unionia. Tämä synnytti laajat protestit Kiovan Itsenäisyydenaukiolla eli Maidanilla ja lopulta Janukovytš lähti maanpakoon Venäjälle. Kostoksi Venäjä vei Ukrainalta Krimin ja ryhtyi myös toimiin joidenkin muiden Ukrainan osien liittämiseksi Venäjään.
Tämä on ymmärrettävästi vähentänyt neuvostonostalgiaa Ukrainassa. Vladimir Putin on yrittänyt ajaa Ukrainaa Venäjän syliin, mutta tulos on päinvastainen. Mielenmuutos tuntuu myös käytetyssä kielessä. Kiovan kaduilla ja kaupoissa valtakieli oli ennen venäjä, nyt puhutaan yhä yleisemmin ukrainaa.
Ukrainan venäläisistä 53 prosenttia piti vuonna 2013 Neuvostoliiton hajoamista valitettavana, kaksi vuotta myöhemmin tämä osuus oli 44 prosenttia. Ukrainaa puhuvien ukrainalaisten joukossa osuus oli silloin 23 prosenttia ja venäjää puhuvien ukrainalaisten joukossa 38 prosenttia.
Kielelliset ryhmät suhtautuvat siis eri tavoin Ukrainan kehitykseen, mutta muutokset ovat kaikissa ryhmissä tapahtuneet samaan suuntaan – mitään kärjistymistä ryhmien välillä ei ole tapahtunut.
Esimerkkinä tästä voisi olla suhtautuminen Ukrainan suureen nälänhätään, Holodomoriin, vuosina 1932–1933, joka vaati yli kolmen miljoonan ihmisen hengen. Vuonna 2011 kyselytutkimuksen vastaajista 59 prosenttia piti Stalinin toimia kansanmurhana, mutta lokakuussa 2015 jo 80 prosenttia. Myös 59 prosenttia maan venäläisistä oli sitä mieltä.
Vastaava muutos on tapahtunut myös suhtautumisessa Länsi-Ukrainan kansallismielisiin ryhmiin OUN ja UPA, joista jälkimmäinen jatkoi maanalaista taistelua neuvostovaltaa vastaan 50-luvun alkuvuosiin saakka. Neuvostoviranomaiset leimasivat sen terrorismiksi, ja niin suhtautuivat monet muutkin näihin liikkeisiin, joiden ideologia ja toimintatavat olisivat Suomessa sijoittaneet ne AKS:stä oikealle.
Vuonna 2012 vain 24 prosenttia ukrainalaisista katsoi, että ”OUN-UPA pitäisi virallisesti tunnustaa kansallisen itsenäisyyden esitaistelijoiksi”, kun taas 57 prosenttia ei hyväksynyt tätä. Vuonna 2015 oli jo 41 prosenttia tämän puolesta, kun 38 prosenttia oli sitä vastaan. Sen sijaan vain 21 prosenttia maan venäläisistä hyväksyi sen.
Vaikka tämä on jo melko kaukaista historiaa, suhtautuminen OUN-UPA:aan taitaa edelleenkin olla ukrainalaisia eniten jakava kysymys. Myös Ukrainan ulkopuolella se on usein esillä, jopa Suomessa. OUN-UPA:n toimintaan vedoten halutaan kyseenalaistaa itsenäisen Ukrainan politiikkaa. Toisaalta voi ihmetellä halua nostaa vielä tänä päivänä näitä liikkeitä esimerkillisiksi toimijoiksi.
uutiskirje 