Taiteen avulla tulisi saavuttaa arjen huolista vapaita puhtaita tunnetiloja. Taideteokset eivät sisällä moraaliopetuksia tai tietoa vaan esteettisiä arvoja. Toteutuiko tämä taiteen ideaali tamperelaisen liikenaisen ja taidemesenaatin Sara Hildénin (1905–93) ja kuvataiteilija Erik Enrothin (1917–75) avioliitossa?
Pariskuntaa yhdistävä side oli kuvataide. Lempäälässä isovanhempiensa luona köyhissä oloissa kasvanut Sara Hildén nousi taide-elämän huipulle menestyvänä muotiliikkeen omistajana. Vuonna 1962 perustetun Sara Hildénin säätiön kokoelmiin kuuluu peräti 5 000 teosta, joista 537 on Erik Enrothin varhaiskauden teoksia vuosilta 1945–63.
Vaikka esteettiset tunteet eivät liity arjen välittömiin huoliin, elämän realismi tunkee kylmää koipeaan myös Saran ja Erikin onnellisuuden oven väliin. Miksi taiteen tekemisen ulkoiset puitteet kaikkine mahdollisine lisineen ja upeine Rovereineen eivät tarjoakaan taiteilijalle onnen ja taiteen tekemisen tasapainoisia edellytyksiä? Voiko mesenaatti olla pyyteetön? Tai voiko parisuhde olla tasapainoinen, jos toinen on kulujen maksaja ja toinen pelkkä kuluttaja? Mistä taiteilija ammentaa omanarvontuntonsa, kun mesenaatti omistaa työt jo ennen kuin ne ovat edes valmiita.
Erikin alkoholismi olisi tullut vähemmälläkin viinakaapin tyhjennyksellä ja pullon kallistetulla selväksi.
Taiteella on hintansa, mutta niin on rakkaudellakin. Sara Hildén osti upean kokoelman taidetta, mutta rakastamaansa miestä hän ei kokonaan setelitukoillaan saanut. Romua rakkauden valtatiellä ja Enrothin taiteen upeimmat teokset syntyivät heidän kimurantin, toistakymmentä vuotta kestäneen avioliittonsa aikana.
Draamasta puuttuu hehku
Tampereen Työväen Teatterissa saa tuntumaa tähän kipakan mesenaatin ja taiteilijan myrskyisään suhteeseen ja ripauksittain Enrothin taiteilijuuteen.
Pirjo-Riitta Tähden käsikirjoittama Sara ja Erik kuvaa heidän elämäänsä fragmentaarisena epookkinäytelmänä.
Tähti on tehnyt taustatyönsä huolellisesti, mutta ei ole saanut tempoilevaan draamaan syvyyttä eikä hehkua. Käsikirjoitus, osin myös ohjaus potevat selkeän näkökulman puutetta ja sinänsä kiinnostava ajankuvakin jää ohueksi. Luvattoman paljon mukaan on livahtanut niin taiteen, taitelijaelämän kuin liikenaisenkin toimien banalisointia, katsojien aliarvioimista.
Ohjaaja Maarit Pyökäri keskittyy Saran ja Erikin räiskyvään suhteeseen, jossa huutamalla ja riitelemällä peitetään herkimmät tunteet, kuten suru lapsettomuudesta ja Erikin kamppailu luomisvoimansa kanssa.
Esityksestä oli voinut kepeästi karsia joitakin kohtauksia, vaikkapa kesämökkiepisodin. Erikin alkoholismi olisi tullut vähemmälläkin viinakaapin tyhjennyksellä ja pullon kallistetulla selväksi.
Parhaimmillaan esitys antaa tilaa Erikin tunnemaailman kuvaajana hänen murtuessaan, tuntiessaan taiteilijana olevansa tyhjä. Tai Saran itkiessä ja raivotessa Erikin lähdön hetkellä sekä esityksen lopussa, kun Sara vihdoinkin rauhoittuu, nukkuu pois. Herkkä on myös alun tanssikohtaus, johon palataan esityksen lopussa.
Sisäkkö kyseenalaistaa nykytaidetta
Saran ja Erikin lisäksi tarinaa ryydittävät perheen ymmärtäväinen, maalaisjärkinen sisäkkö (Kristiina Hakovirta) sekä ilmiselvästi Sara Hildénin taidemuseon ensimmäistä johtajaa Timo Vuorikoskea esittävä mainio professori, jota ihana klassinen näyttelijä Jukka Saikkonen esittää, sekä Saran ystävä Rut (Minna Hokkanen). Suurelle yleisölle mystisemmäksi henkilöksi jää maisteri (Matti Pussinen-Eloranta), joka käsittääkseni markkeeraa taidehistorioitsija ja kriitikko E. J. Vehmasta. Niin professorin kuin maisterin henkilöllisyyttä olisi ehkä ollut syytä avata yleisölle.
Rauhallinen keramiikkataiteilija Rut, jota Minna Hokkanen mainiosti esittää on kierroksilla käyvän, alati työtätekevän Saran vastakohta ja ymmärtäjä. Saran harmiksi hän ymmärtää ja tukee myös Erikiä, siinäkin vaiheessa, kun pariskunta käy oikeutta Erikin taulujen tekijänoikeuksista ja näytteillepanosta.
Sisäkkö Aunea esittävä Kristiina Hakovirta on hyvä näyttelijä, joka edustaa esityksen huumoria yksikertaisine toteamuksineen ja toimineen. Hänet on pistetty kyseenalaistamaan nykytaiteen teokset ja taivastelemaan taiteilijaelämää. Hän tarjoaa myös kiukuttelevalle Saralle olkapäätä ja viinalle persolle Erikille Saralta salaa naukkuja.
Kuvat hallitsevat näyttämöä
Esityksen lavastus on niukka kotimiljöö, jonne näyttelijät tulevat ja poistuvat kuin oppitunneille järjestelmällisesti omista nurkistaan. Näyttämöä hallitsee Enrothin teosten vaihtuvat kuvat, jotka kertovat hänen taiteestaan ja taiteilijuudestaan ja Saran Erikin suhteen kulloisestakin kiemurasta sekä ajan yhteiskunnallisesta todellisuudesta sen, mihin esitys ei yllä. Ratkaisu on hieno. Tosin seurassani olleet kuvataiteen asiantuntijat huomauttivat hieman närkästyneenä, että teosten suurentaminen ja venyttely on häiritsevää vääristäen alkuperäisiä teoksia.
Teatterin sivuseinille heijastetuissa videoissa tuodaan esiin ajankuvaa, jota muutoin ei esitykseen ole ympätty. Videoilla on vanhaa kuvaa muun muassa Sara Hildénin muotitalon muotinäytöksistä.
Näyttelijät loistavat
Nimirooleissa loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen.
Auvinen kuuluu näyttelijöiden kuningatarluokkaan. Hänen sävykäs, sensuelli, syvän emotionaalinen näyttelijäntyönsä pääsee oikeuksiinsa Saran kylmäkiskoisessa roolissa käsikirjoituksen ja ohjauksen antamissa raameissa.
Erinomainen on myös vanhemmiten aina vaan näyttelijänä paraneva Ilkka Heiskanen Erikin maailmoja tavoittelevassa, tuskaisessa ja toisessa äärimmäisyydessä viinahuuruissa hummaavana nousujohteisena taiteilijana.
Harmi, että ohjaaja on komentanut sävykkään, laajan tunneskaalan omaavan Heiskasen lähinnä huutamaan. Ja hänhän huutaa ja raivoaa, huutaen myös lämpöä ja rakkautta, jota Sara kitsaasti töihinsä vedoten tarjoaa.
Parhaimmillaan uhoava Heiskanen on murtuneena, kriisissä olevana taiteilijana todetessaan: ”Minussa ei ole enää mitään, olen aivan tyhjä”.
Sara ja Erik esitys kuvaa yhtä vuosisadan rakkaustarinaa toivottavasti usuttaen katsojia myös Tampereen ylpeyteen Sara Hildénin taidemuseoon.
Sara ja Erik
Tampereen Työväen Teatteri
Käsikirjoitus: Pirjo-Riitta Tähti
Ohjaus: Maarit Pyökäri
Lavastus-, projisointi, video- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu: Eero Auvinen
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio
Ensi-ilta: Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 30.8. Kesto 2h 50 min.
uutiskirje 
