Antti Eskola osoittaa kirjassaan Vanhuus, että ”talventörröttäjien” elämässä on vielä paljon merkityksellistä ja mielenkiintoista, jopa kauneutta, kuten lumen alta ponnistavissa kasveissa.
Yli 80-vuotias Eskola lähestyy vanhuutta kokemus-asiantuntijana. Eläkkeellä oleva sosiaalipsykologian professori on seurannut tutkijan mielenkiinnolla vanhuudesta rönsyilevää keskustelua.
Hän tekee huomioita omasta vanhenemisestaan, kaivaa siitä missä seisoo. On hyvä myöntää olevansa vanha ja hyväksyä vanhus sananakin. Siitä alkaa muutos.
Muistelemalla voi oppia elämästään, ymmärtää nuorta itseään.
Hän pohtii eläkeiän tuomaa vapautta. Mutta mihin käyttää vapauttaan? Eskola ei olisi Eskola, ellei hänestä olisi tärkeää se, että ”kun vapaus jostakin, kuten työelämästä vaihtuu vapaudeksi johonkin uuteen” se olisi merkityksellistä.
Hänellä on ollut ”onni ja armo” lapsenlapsien kanssa puuhastelussa – ja kirjoittamisessa. Hän kannustaakin vanhuksia kirjoittamaan, vaikkapa omasta elämästään.
Muistelemalla voi oppia elämästään, ymmärtää nuorta itseään. ”Minä on samalla sekä jotain pysyvää että jotain muuttuvaa, kirjoittaa Eskola.
Hänen vanhuuttaan sävyttävät avainkokemukset sijoittuvat 1950- ja 1960-luvuille. Edellinen oli sodan jälkeistä jälleenrakentamisen aikaa ja jälkimmäinen nuorison radikalisoitumisen aikaa.
Jatkuvan oppimisen paine helpottaa
Eskola kritisoi vanhuudesta käytettyä kieltä. ”Onnistuneen vanhenemisen” – käsitteen valoisaan sisältöön liittyy synkkä varjo. Vanhuksille asetettu onnistumisen normi on omiaan tuottamaan myös onnetonta vanhenemista.
Hänen mukaansa käytettyjen sanojen ja teoreettisten käsitteiden luomilla mielikuvilla saattaa olla suurempi vaikutus kuin empiirisillä havainnoilla. Onnistuneeseen vanhuuteen liitetään toimintakykyisyys ja aktiivisuus. Entä jos alkaakin väsyä ajoittain tai jopa pysyvästi?
Tavoitteellisesta vanhuudesta saattaa tulla taakka. Vanhus saattaa kokea itsensä epäonnistuneeksi niinkin luonnollisessa asiassa kuin vanheneminen.
Eskola kuitenkin toteaa, että esimerkiksi jatkuvan oppimisen paine helpottaa, kun ymmärtää aikaperspektiivin lyhenemisen. Se antaa tilaa sosiaalisille ja emotionaalisille motiiveille, oman elämän, sen mielekkyyden ja ihmissuhteiden pohdinnalle.
Muistin rakoilemiseen Eskola esittää hauskan keinon, kaksilon. Kun oma muisti pettää, kannattaa kysyä puolisolta.
On lohdullista, että muistamattomuus ei välttämättä kerro vielä muistisairaudesta. Heikko näkö tai kuulo on korjattavissa apuvälineillä, mutta muistisairautta voi ainoastaan hidastaa. Moni kokeekin sen pelottavammaksi kuin liikuntakyvyn heikkenemisen tai väsymisen.
Koko ajan on oltava raha kourassa
Eskola kavahtaa ajatusta onnellisesta kuolemasta. Moni toivoo lempeää kuolemaa nukahdettuaan. Todellisuudessa kuolema saattaa aiheuttaa kuitenkin kipuja, epätietoisuutta ja ahdistavaa siirtelyä paikasta toiseen. Arki saattaa olla hyppyyttämistä hoivapaikasta toiseen.
Hän perää arvokasta lähtöä, vaikka eduskunta poisti vanhuslaista kaksi vuotta sitten arvokkaan elämän perusteluna hoidolle. Näin uskotaan säästettävän. ”Tulee halvemmaksi, jos vanhukseen suhtaudutaan kuin eläimeen tai kuihtuvaan kasviin, Eskola ironisoi.
Eskola kammoaa ajatusta ”tehostetusta palveluasumisesta”: koko ajan on oltava raha kourassa. Hänen suurin pelkonsa laitosasumista kohtaan on vapauden väheneminen omissa raha-asioissa. Kansainväliset pääomasijoittajat ryöväävät hoitomaksujen nimellä eläkkeen ja jättävät liian vähän rahaa esimerkiksi lääkkeisiin.
”Sosiaalitoimiston luukulleko pitäisi tämmöisenkin, kohtuullisen arvokkaan elämäntyön tehneen ihmisen vanhuudessaan mennä armopaloja anelemaan?”
Rollaattori kyllä, kävelykeppi ei
Eskola kuvaa ilkikurisesti vanhenemisen arkea. Nuori Eskola aloitti lehtien lukemisen sarjakuvista, mutta ikääntynyt Eskola kuolinilmoituksista tai muistokirjoituksista. Jos löytyisi kivoja kuolleita, joiden kohtaloa voi pohtia muiden eläkeläisten kanssa ja kokea voimaantuvansa nuorempana kuolleista.
Pohdinnat liikkumisen hidastumisesta ja apuvälineistä saavat nämäkin asiat näyttämään luonnolliselta osalta vanhenemista. Hän uskoo selviytyvänsä rollaattorin kanssa, mutta kävelykeppiin hän ei koske pitkällä tikullakaan.
Tampereella rollaattorin saa vielä ilmaiseksi. Hän lähettääkin terveisiä ”rakkaille kansanedustajilleen” Anna Kontulalle ja Li Anderssonille, että nämä kykenisivät ”pitämään huolta siitä, etteivät perusporvarihallituksen synkeä juustohöylä ja uhkaavilta kuulostavat pakkolait veisi” vanhuksilta heidän vähäisiä ilmaisetuuksiaan.
Antti Eskola: Vanhuus. Vastapaino 2016. 230 sivua.