Sähköisen median murroksessa lasten ja nuorten lukuinto on hiipunut. Etenkin pojat viettävät aikaansa mieluummin ruudun kuin kirjan äärellä. Kaunokirjallisuuden lukemisesta on selvästi hyötyä sekä sanavaraston että empatiakyvyn kehittymiselle.
Mimmu Tihisen pienoisromaanin päähenkilöihin Jesseen ja Ninniin on peruskoululaisten helppo samaistua.
Jesse ei ole lukumiehiä, jalkapallo ja kaverit houkuttavat enemmän. Ninni puolestaan pakenee runojen maailmaan ja kirjoittaa niitä itsekin.
Suhde kirjallisuuteen muuttuu, kun Jesse saa koulussa kirjallisuuden esitelmän tekoon runotyttö-Ninnin. Jesse uskaltautuu vähitellen altistamaan itsensä runoille ja niiden herättämille tunteille – ohut runokirja on painava.
Jesse toteaakin: ”Runot ovat siksi hyviä, että ne kertovat jokaisesta ihmisestä, vaikka ne eivät kertoisi kenestäkään”.
Tihinen purkaa lempeästi vanhemmuuteen liittyvää kaikkivoipaisuuden myyttiä. Vanhempia on lupa arvioida kriittisesti, ihanteena ei ole tottelevaisuus tai sokea ihailu.
”Ottelun jälkeen isä tuli onnittelemaan minua.
– Mä en tiennyt, että sä oli katsomassa, minä sanoin.
– Sä olet paljon parempi pelaaja kuin mä, isä kehui.
Se ei ollut suuri kehu.
Äitikin oli parempi pelaaja kuin isä.
– Mutta tuuletuksia sä voisit harjoitella, isä sanoi.
Sitten hän näytti, miten tuuletetaan hienosti.
Hän huitoi käsillään ilmaa ja pomppi kuin kenguru.
Tuuletus ei ollut hieno. Pelkäsin, että hän satuttaa jalkansa tai selkänsä.
Isä hölmöili. Mutta minusta oli kivaa, että hän oli tullut katsomaan peliä. Hän oli seissyt vesisateessa koko pelin ajan.”
Tihisen teksti on selkokielistä, proosarunomaista. Tarina on monitasoinen: siitä voi löytää nuoren pojan kasvukertomuksen, herkän ystävystymisen kuvauksen ja pienen kirjallisuusteoriankin. Eri tasot asettuvat toistensa lomaan luontevasti. Kirja toimisi hyvin myös teatterin käsikirjoituksen pohjana – meillä ei ole liikaa nuorille kohdennettua teatteria.
Mimmu Tihinen: Kello tuhat. Pieni Karhu 2016. 72 sivua.
uutiskirje 
