Sirpa Kähkönen (s. 1964) aloitti Kuopio-romaanisarjan vuonna 1998. Täksi syksyksi ilmestynyt seitsemäs osa, Tankkien kesä, on luettavissa myös erillisteoksena mutta se niin ikään jatkaa Kähkösen aiemmin luomien ihmisten maailmoissa. Henkilöt eivät tipahda tyhjästä, kullakin on taustansa, syynsä ja motiivinsa.
Tapahtuma-aika kalskahtaa peräti myyttisesti: elokuu 1968. Historiaa muistava ja lukeva kansa tunnistaa ne mustanpuhuvat päivät, joina maanosamme tulevaisuutta runnottiin teräksisiin uomiin. Neuvostoliitto lopetti tshekkoslovakialaiset pyrinnöt, Prahan kevään, mutta taisi samalla allekirjoittaa oman loppunsa. Elokuun voi nähdä hyvänä tai pahana käännekohtana, varteenotettava se joka tapauksessa oli.
Sarjan edellisen osan, Hietakehdon (2012), elokuusta 1943 harpataan nyt Tankkien kesässä tasan neljännesvuosisata eteenpäin. Ne ovat samankaltaisia ajallisin poikittaisleikkauksin operoivia viipaleromaaneja; Tankkien kesän yli 400 sivussa aika vaeltaa lauantaista 17. elokuuta lauantaihin 24. elokuuta. Vain yhden viikon, mutta erittäin ratkaisevan viikon.
Kähköseltä luonnistuu sukupolvien vuoropuhelu, mikseipä vaikeneminenkin.
Kolmen sukupolven kuoro
Kähkönen on luopunut kertojasta. Romaania juoksuttaa tusinan verran asianomaisia, vaihtelevin monologein. Ja sävykkäästi juoksuttaa, rikkain yksilöllisin näkökulmin, jotka erottuvat tarpeeksi toisistaan.
Kolmesta sukupolvesta kehkeytyy polyfoninen kuoro, jonka vanhinta laitaa edustaa illegaaliajat lusinut kommunisti Lassi Tuomi, nuorinta hänen alle kouluikäinen lapsenlapsensa Hilla.
Kuolemaa lähestyvä Lassi Tuomi yrittää pitää elämänsä tilikirjaa, plussineen miinuksineen. Tuskallista kirjaaminen on, itärajan taakse katosi sukua, rakastettu nainen, ja rajan tällä puolen on oma puolue menossa kahtia. Hän toteaa kantaneensa sekä tietoa että kuvitelmaa, joista on mieluummin tukeutunut jälkimmäiseen kuin omien aistiensa havaintoihin. ”Se on se akitaation ihme” – ja yhä vaan aina kirkkaimpana hohtaa aate, majakkana pimeydessä.
Hilla – tosivastineenaan Kähkönen itse – kieppuu ja kälkättää mielikuvituksen ja toden rajoilla. Isovanhempien kasvattama tyttö tallentaa ja ruotii aikuispuheita, aistii sävyjä ja suruja, ja kärsii itse Afrikan pallovatsalapsien tuskat. Biafra on hänen Vietnaminsa, Prahansa.
Lapsi tuo perustellun poikkeavan aspektin, ja on enemmänkin kirjallinen makuasia, peittääkö se liiaksi muita näköaloja. Tekijältä kyllä luontuvat hyvin lapsen ajatukset ja emootiot, sanatulkinnat ja -leikit väärinkuulemisineen.
Nuoresta keskipolvesta nousee visuaalisestikin vahvoja hahmoja, ennen muuta opiskelija Stella Mertanen ja arkkitehti Juho Tiihonen. Heidän myötään savolaiskaupungissa viriää Helsingin, kulttuurielämän ja opiskelijaradikalismin tuulahduksia, he avartavat tirkistysaukkoja suurempaan maailmaan.
Oikean laidan puhetta
On muitakin aateromaanin piirteitä. Äärioikeistomies, varttunut toimittaja Ilmari Lehtivaara fundeeraa nuorempiaan:
”Kummallista tämä nykyaika, kelvotonta nuorisoa saa toivottaa kahteen ilmansuuntaan: kun ennen vain yhteen: toiset minä lähettäisin perinteisesti Moskovaan ja toiset, nämä uudemmat pullikoijat, Chicagoon.”
Ja jatkaa: ”Se on tämän Suomen, velton välimaan, ongelma, että täältä ei kapinoita ikinä saada kitkettyä kokonaisuudessaan, aina ennen ratkaisevaa voittoa alkaa humanismiksi väitetty vätystely, jumalisten armopuheet, sovitus ja muu pillitys; akkaväki ja papisto tätä maata johtavat kulisseista ja sen takia kaikki jää puolitiehen ja sitten tulevat partaiset psykologit jotka sanovat, että tunnepatoumat tulee purkaa bongorumpujen soitolla, ja siinä se kiteytyykin Suomen henkinen tila tällä hetkellä.”
Lehtivaara on mainio muistutus siitä, etteivät 60–70-luvun taitteen Suomessa kekkaloineet vain vasemmiston ääriporukat, vaan niin ikään oikealla laidalla oli kovaa ajattelua. Näennäinen julkihegemonia vain kallistui vasemmalle.
Näkökulmarunsauden vuoksi viikko kulkee vitkaan. On loppukesän pysähtynyttä helleaikaa, kutsuja pidetään, keskustellaan, muistellaan ja kaivellaan menneitä. Kähkönen katsoo tarkkanäköisesti paitsi läheltä, toveittain myös isompiin sosiaalipsykologisiin taustoihin laajentaen.
Vaikea yhtälö
Tankkien kesä viittaa joillakin elokuun 1968 panssareihin Prahassa, joillakin kesän 1944 tankkeihin Kannaksella. Viimeisimpiä tankkeja ovat puskutraktorit, jotka uhkaavat Kuopion kaupunkimiljöötä.
Kähköseltä luonnistuu sukupolvien vuoropuhelu, mikseipä vaikeneminenkin. Näkökulmat kerrostuvat ja lomittuvat. Sukutarinoita setvitään, jotain selviääkin.
Kirjailija ratkoo vaikeaa yhtälöä. Ei ole mutkatonta purkaa samaan tarinaan näin takkuista vyyhtiä: yksilöitä, perheitä ja sukuja, yhteisöjä, yhtä kaupunkia, maailman tuulia, aatteita, ajan henkeä…
Näkökulmin, Sirpa Kähkösen kertojankyvyin, se käy.
Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava 2016. 412 sivua.
uutiskirje 