KIRJA
Markku Salon Remu-elämäkerta asettaa lukijan istumaan veteraanirokkaria vastapäätä. Puhe jyskyttää aivan omalla rytmillään ja omilla raiteillaan, eikä aina voi olla täysin selvillä, mistä on kyse. Varmaa on kuitenkin, että jutut viihdyttävät, ja se on ollut kirjan kertojapäähenkilölle aina tärkeää.
Kyseessä on jo toinen Salon kirjoittama kirja Henry ”Remu” Aaltosesta (s.1948). Uusi Remu seuraa tyylillisesti vuonna 1984 ilmestynyttä Poika varjoisalta kujalta -teosta.
Puhe jyskyttää aivan omalla rytmillään ja omilla raiteillaan.
Salo on säilyttänyt Remun tavaramerkin, remumaisen puheenparren, ja asettunut itse kirjurin rooliin. Lähestymistapa on ainoa oikea, sillä Remu on täysin omanlaisensa hahmo suomalaisessa rockmaailmassa.
Salon valitsema tyyli antaa tilaa Remun persoonalle. Vaikka esimerkiksi Hurriganesin merkitystä suomalaisessa rockissa ei voi ohittaa, on sanottava, että Ganesin aktiivivuosien jälkeen rockmuusikko Remun kiinnostavuus on kokenut inflaation. Suurelle yleisölle Remu on jo pitkään ollut olemassa enemmänkin juuri rockpersoonana. Myös siksi kirjan Remu omin sanoin -muoto on perusteltu.
Naiset osa showta
Toki Hurriganesia ja muitakin soittokuvioita sivutaan kirjassa, mutta ne ovat vain aiheita muiden joukossa. Mukana on luonnollisesti paljon myös sellaista, jota ei vanhassa teoksessa ole – onhan kirjojen välillä runsaat kolmekymmentä vuotta elettyä elämää.
Seitsemääkymppiä lähestyvä Remu on noiden vuosien aikana ehtinyt kaikenlaista: ahertamaan suomenkielisen rockin parissa, tekemään tv-ohjelmia ja kesäteatteria, maannut muutaman kerran sairaalassa, polttanut vahingossa Porvoon kotinsa – ja tietysti muhinoinut naisten kanssa.
Naisseikkailut näyttävätkin olevan Remulle edelleen kova juttu, sillä niin usein ne nousevat pintaan kirjassa. Se on tietysti osa show’ta. Sen sijaan henkilökohtaisemmat teemat kuten rahahuolet, yksinhuoltajuus, sekavat ihmissuhteet ja välillä varsin rankalta vaikuttanut elämäntyyli uivat Remun jorinoissa pinnan alla.
Uutuusteos luottaa kohteensa vuosien aikana muovautuneeseen maineeseen. Ilmeisesti sen vuoksi Remu ei juuri sisällä vuosilukuja, yksityiskohtaista henkilöhistoriaa, bändien ja levyjen syntytarinoita tai muutakaan rockelämäkertojen perusaineksia, johdonmukaisuudesta puhumattakaan. On vain Remu, joka avaa suunsa. Siksi teos on myös virkistävää luettavaa, kunhan siihen osaa suhtautua oikein: viihdyttävänä turinointina.
Markku Salo: Remu. Johnny Kniga 2016. 260 sivua.
uutiskirje 
