Vuoden 2008 kuntavaalien julkisuutta leimasi puheenjohtajavetoisuus ja sen näkökulma oli valtakunnallinen, ei paikallinen.
Kehityksen jatkuessa tällaisena on uhkana se, että paikallisuus hämärtyy kuntavaaleissa ja niistä tulee entistä enemmän eduskuntavaalien esivaali, jossa haetaan asemia eduskuntavaaleja silmällä pitäen.
Näkemykset ovat Kunnallisalan Kehittämissäätiön Kenen kuntavaalit? -selvityksen johtopäätöksiä. Selvityksen mukaan television ja iltapäivälehtien uutisoinnista 93 prosenttia sekä päivälehtien pääkirjoituksista ja kolumneista 53 prosenttia käsitteli vaaleja pääosin valtakunnallisesta näkökulmasta.
Demokratian kannalta huolestuttavin piirre kehityksessä on se, että kuntavaalien etääntyessä paikallisesta todellisuudesta on mahdollista, että kansalaisen edellytykset heikkenevät tietää mihin hän äänestäessään voi ottaa kantaa.
Tutkija Mari K. Niemen mielestä onkin aiheellista esittää kysymys siitä, mihin kuntavaalissa äänestävä ajattelee ottavansa kantaa, jos hän joutuu tekemään johtopäätöksiä arvioista, joissa on keskeistä asemien hankkiminen tuleviin eduskuntavaaleihin ja esimerkiksi puoluejohtajien karisma tai sen puute.
Luonnollinen
työnjako
Niemi korosti kirjan julkistamistilaisuudessa, että julkisuuden puute ei todellakaan ole kuntavaalissa ongelma.
Kirjassa kartoitetaan vuoden 2008 kuntavaalien uutisointia viidessä päivälehdessä, molemmissa iltapäivälehdissä ja television valtakunnallisilla kanavilla. Mukana tutkimuksessa on sekä kampanjavaiheen mediajulkisuus että vaalituloksen uutisointi.
Television valtakunnallisilla kanavilla esitettiin lokakuussa 189 kunnallisvaalijuttua. Selvityksen aineistona mukana olleissa lehdissä vaaleja käsiteltiin yli 1 500 jutussa. Tutkimustulos olisi sähköisen viestinnän osalta saattanut olla tuloksiltaan hyvinkin erilainen, jos siinä olisi ollut mukana Ylen aluetuotanto.
Tutkijat pitävät kuntavaalien mediajulkisuudessa syntynyttä työnjakoa luonnollisena. Valtakunnallisissa viestimissä – on sitten kyse sanomalehdistä tai televisiosta – keskitytään valtakunnallisesti kuntia koskeviin asioihin ja uutisten sisällön laatimisessa turvaudutaan usein arvioiden hankkimiseen puolueiden puheenjohtajatasolta. Paikallisia ehdokkaita niissä esiintyi harvemmin. Heidän näkemyksensä saivat palstatilaa paikallislehdissä.
Soinin” läppien”
tenho hiipumassa?
Puoluejohtajien tiedotusvälineissä saaman käsittelyn tutkijat nimeävät pinnalliseksi tyylipistejournalismiksi. Erikoisimpana (ja lähinnä viihteellisenä) he toivat esiin yksityiskohdan Helsingin Sanomien vaalikirjoittelusta. Lehdessä arvioi ruotsalainen, suomea taitamaton kirjailija puoluejohtajien esiintymistä pelkästään näiden elekielen perusteella.
Kampanjavaiheessa herätti median kiinnostusta eniten SDP:n tuore puoluejohtaja Jutta Urpilainen, jota etenkin lehtien kolumneissa ja pääkirjoituksissa seurattiin poikkeuksellisen tarkasti. Tutkijat jättivät lausumatta lopullista kantaansa siitä, millä ”ansioilla” Urpilaisen julkisuus toteutui. Eniten ehkä siihen vaikutti se, että kyseessä oli puolueen ensimmäinen naispuheenjohtaja.
Myös pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) oli runsaasti esillä. Puolueensa kokoon nähden paljon näkyvyyttä sai perussuomalaisten Timo Soini.
Kirja on Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen Mediajulkisuuden agenda vuoden 2008 kuntavaaleissa –hankkeen loppuraportti. Hanketta johtaneen dosentti Ville Pernaan mielestä Soinin pitkään saama, poliittista painoarvoa selvästi suurempi julkisuus osoitti EU-vaaleissa hiipumisen merkkejä. Välttämättä hänelle ei jatkossa enää varata julkisuudessa ”hyvien läppien” heittoa varten samanlaista ”omaa ohjelmapaikkaa”, kuten tähän asti.
Se miten saavutetun julkisuuden määrä vaikutti vaalitulokseen, ei kuulunut tutkimuksen piiriin. Selvää kuitenkin on Pernaan mielestä esimerkiksi se, että eniten maksettua julkisuutta eli ilmoitus- ja mainostilaa ostanut kokoomus ei saanut vastaavaa osuutta journalistisesta julkisuudesta.
Laura Berg – Mari K. Niemi: Kenen kuntavaalit. Polemia-sarja. Kunnallisalan Kehittämissäätiö 2009.