Leo Jokela (1927–1975) jätti lähtemättömän jäljen suomalaiseen elokuvaan, vaikka yhtä lukuun ottamatta kaikki hänen valkokangasroolinsa olivat sivuosia. Syitä on kaksi. Vuonna 1948 filmiuransa aloittanut Jokela vilahtaa vähäisissäkin rooleissaan kuvissa monta kertaa, koska näyttelijöille maksettiin elokuvista näkyvyyden perusteella. Tärkeämpi syy on se, että pienten eleiden vakuuttava koomikko oli yksinkertaisesti niin hyvä.
Se Jokelan ainoa pääosa muuten oli Aarne Tarkaksen elokuvassa Älä nuolase… vuodelta 1962. Televisiossa hänet nähtiin pääosassa lisäksi Rautatiessä .
Hausjärven Ryttylässä syntyneen ja veturinlämmittäjäksi ennen teatterikoulua valmistuneen Jokelan elämän panee pakettiin Asko Alanen kirjassa Leo Jokela – Vaatimaton sivuosien sankari.
Lähes pelkillä ilmeillä ja eleillä Jokela varastaa shown etsivä Kokkina.
Jokela oli ilmeisesti niin vaatimaton, että hän antoi vähän haastatteluja eikä puhunut niissä paljoa. Henkilökuvan luominen jääkin kirjassa kollegoiden, kuten Tiina Rinteen ja Ismo Kallion, muistelujen varaan. Niiden perusteella Jokela oli ihmisenä mahdottoman mukava. Ei mikään räiskyvä ilonpitäjä, vaan hyvän mielen lähetti.
Näyttelijänä Jokela oli tarkka ajoituksen mestari. Lähes pelkillä ilmeillä ja eleillä hän varastaa shown yhdessä tunnetuimmassa roolissaan etsivä Kokkina ensimmäisessä Palmu-elokuvassa. Matti Kassila nostikin Kokin roolia seuraavissa niin, että Tähdet kertovat, komisario Palmussa katuviisas Kokki nousee toiminnan moottoriksi.
Teatterissakaan vain vähän oli 160-senttinen ja laulutaidoltaan vaatimaton Jokela ei saanut sankarirooleja. Hän kiersi 1950-luvun maakuntateattereita, mutta teki pääosan elämäntyöstään Helsingin Kaupunginteatterissa. Siellä hän vaikutti kuolemaansa saakka.
Häpeämätön G. Pula-aho
Pääosaa Jokela pääsi tekemään radiossa, kun hän esitti Spede Pasasen Ruljanssiriihi-radiohupailuissa papukaija G. Pula-ahoa, härskiä ”tatin kuntia”. Pula-aho on yksi todiste Jokelan ajattomasta suosiosta, sillä levyllä vuonna 2001 julkaistut sketsit nousivat listaykköseksi.
1960-luvulla Jokela oli myös suosittu tv-esiintyjä ja Speden elokuvien vakiokasvo.
Alasen kirja kertoo boheemista, joka yhteen aikaan asui Fennada-yhtiön filmistudiolla. 1960-luvun loppupuolen uusissa teatterituulissa hän ei tuntenut itseään kotoisaksi. Humalassa häntä ei töissä nähty, mutta valkoviinipullo oli aina salkussa ja Jokela kuoli maksakirroosiin vain 48-vuotiaana.
Kirja kertaa Jokelan teatteriroolit ensimmäisestä viimeiseen hieman puuduttavan luettelomaisesti. Toisen vaimon ja entisten työtovereiden eloisat muistot elokuvan ja teatterin pienikokoisesta suurmiehestä perustelevat, miksi hän on niin rakastettu näyttelijä sukupolvesta toiseen.
Asko Alanen: Leo Jokela – Vaatimaton sivuosien sankari. Paasilinna 2016. 288 sivua.
uutiskirje 