Horisontti
Vuosi 2016 jää politiikan historiaan oikeistopopulismin voittokulusta. Moni ennustaa, että tämä oli vasta alkua: Trumpia voi seurata Le Pen, brexitiä koko Euroopan unionin hajoaminen. Toisinkin voi kuitenkin käydä. Oikeistopopulismi saattaa olla jo nähnyt huippunsa.
Oikeistopopulismin voittokulussa on sitä edustavien liikkeiden historiallisista ja ideologisista eroista huolimatta hyvin samanlaisena toistuvia elementtejä. On maahanmuuttovastaisuutta ja Euroopassa poikkeuksetta EU-vastaisuutta. On luottamuksen menetystä niin politiikan, median kuin tieteenkin auktoriteetteihin. Usein kuvaan kuuluvat myös vanhoilliset käsitykset sukupuoleen liittyvissä kysymyksissä.
Eristäytymisen tai itsekkään kilpailuasetelman valitseva maa vaatii kansalaisiltaan entistä enemmän uhrauksia.
Populismin nousu tulkitaan usein talouden globalisaatioon kytkeytyväksi ilmiöksi. Sen nähdään kumpuavan kilpailun vapauttamiseen keskittyneestä globalisaatiosta, jonka hyödyistä osa vauraimpienkin maiden kansalaisista on jäänyt osattomaksi. Tämän nähdään ruokkineen epäluuloa kaikkea uutena ja vieraana koettua kohtaan.
Kun lisääntyvä epävarmuus, tunne osattomuudesta ja ainakin suhteellisesti katsoen heikentyvä elintaso on yhdistetty rajojen madaltumiseen, on oikeistopopulistinen vaihtoehto tarjonnut päinvastaista: Kansainvälisen tilalle kansallista, avoimen tilalle suljettua. Vieraan tilalle tuttua – paitsi politiikassa, jossa on luvattu jotain aivan uutta, tuoretta ja erilaista. Samalla ennen uskottavimpina nähnyt poliittiset vaihtoehdot on onnistuneesti leimattu katteettomiksi lupauksiksi ja oman edun ajamiseksi. Niin on laajalti käynyt myös kansalaisten tasa-arvoista osallisuutta perinteisesti vaalineelle vasemmistolle.
Ehkä olennaisinta populismin nousussa on ollut se, miten sitä edustavat liikkeet ovat onnistuneet luomaan ihmisille toivoa mahdollisuudesta vaikuttaa tulevaisuuteensa. Tärkeintä on voinut olla lupaus hallinnan palauttamisesta: ”Take back control”, kuten Ison-Britannian EU-eroa menestyksellä ajaneen brexit-kampanjan slogan kuului. Samaan perinteiset poliittiset jakolinjat ylittävään viestiin voisi hyvin tiivistää myös Donald Trumpin tai Ranskan Kansallisen rintaman menestyksen taustalla olevat lupaukset.
Oikeistopopulistien sloganiin hallinnan palauttamisesta saattaa kuitenkin sisältyä myös viitteitä siitä, miksi brexit voi vielä muodostua näyttäväksi esimerkiksi oikeistopopulismin umpikujasta.
Umpikuja voi olla edessä, kun populistien tarjoama kansallinen eristäytyminen ja taloudellinen nationalismi ei vastoin lupauksia lisääkään kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia. Tosiasiassa käy päinvastoin: Kansainvälisen yhteistyön sijaan eristäytymisen tai itsekkään kilpailuasetelman valitseva maa vaatii kansalaisiltaan entistä enemmän uhrauksia, ei suinkaan vähemmän.
Ison-Britannian hallituksen viimeaikaiset uhkaukset ovat hätkähdyttävä esimerkki edellä sanotusta. Hallitus haluaa EU:n sisämarkkinoiden edut, mutta ei yhteisiä EU-sääntöjä. Jos tämä ei onnistu, maa on hallituksen mukaan ”pakotettu” muuttamaan eurooppalainen talous- ja sosiaalimallinsa ”joksikin muuksi”.
Ei jää epäselväksi, että ”joku muu” tarkoittaa halpatyön kilpailuvaltiksi nostavaa veroparatiisia. Monien brexitin taustalla olevien vaikuttajien tavoitteena se on itse asiassa ollut koko ajan, mutta äänestäjien enemmistö sitä tuskin toivoo. Heille EU-eron jälkeinen maailma voikin olla kaukana luvatusta hallinnan palautuksesta. Heidän elämässään mahdollisuudet todennäköisemmin kapenevat kuin laajenevat.
Tuleeko brexitistä siis varoittava esimerkki, joka estää oikeistopopulistien vaalivoitot esimerkiksi keväällä edessä olevissa Ranskan ja Hollannin vaaleissa? Niin rohkeaa ennustetta en uskalla esittää. Marine Le Pen ja Geert Wilders puolueineen ovat edelleen mielipidetiedustelujen kärjessä. Voi olla, että brexit – ja Trumpin valinta Atlantin takana – ennemmin ruokkivat kuin jarruttavat populistisen oikeiston menestystä.
Ranskan vaaleissa voi silti piillä mahdollisuus myös viime aikoina totutusta poikkeavaan yllätykseen. Uusimpien tiedustelujen mukaan vaalien toiselle kierrokselle ja koko kisan voittajaksi voi vielä nousta lähinnä liberaaliin keskustaan sijoittuva, hiljattain itse perustamansa En Marche! -puolueen tuella kampanjoiva ex-ministeri Emmanuel Macron.
Erikoisen Macronin nopeasta noususta Ranskan politiikan huipulle tekee se, että hän edustaa ranskalaisittain poikkeuksellisen myönteistä näkemystä Euroopan integraatiosta – ja samalla jotakuinkin täydellistä vastakohtaa brexit-kampanjan viesteille. Macronin mukaan todellinen demokratia ja itsemääräämisoikeus edellyttävät vahvaa eurooppalaista yhteistyötä. Hän on myös todennut Saksan liittokansleri Merkelin humaanin turvapaikkapolitiikan pelastaneen Euroopan kunnian ja kutsunut sen kritiikkiä vastenmieliseksi.
Voi olla, että Macronin nousu taittuu ja Le Pen tai republikaanien oikeistopopulismiakin lähestyviä äänenpainoja esittänyt François Fillon voittaa vaalit. Juuri nyt Ranskan lähestyviä vaaleja voi kuitenkin pitää yhtenä ikkunana siihen, mihin Euroopan poliittinen todellisuus on matkalla.
Kirjoittaja työskentelee SAK:ssa kansainvälisten asioiden asiantuntijana.
uutiskirje 
