Keskiviikkona päättyi kaksivuotinen kauteni Suomen Dekkariseuran Johtolanka-raadissa. Vuoden parhaana dekkarina palkittiin Mikko Porvalin 1930-luvun Viipuriin sijoittuva Veri ei vaikene. Parhaan esikoisdekkarin kunniamaininnan sai Max Seeckin trilleri Hammurabin enkelit.
Valinta oli nyt vaikeampi kuin edellisenä vuonna, jolloin Pauliina Suden Takaikkuna nousi kirkkaasti kärkeen. Viime helmikuussa julkaisin tällaisen samanlaisen koosteen, ja se herätti dekkariharrastajien piirissä paljon huomiota, koska arvioni suomalaisten dekkarien laadusta oli lievästi sanottuna kriittinen.
Tällä kertaa mahdollisia voittajakirjoja kahdessa sarjassa oli omasta mielestäni jopa kymmenkunta. Kahden muun raatilaisen kanssa päädyimme kuitenkin yllä kerrottuun ratkaisuun.
Vaikka 2016 oli parempi dekkarivuosi kuin 2015, päällimmäiseksi kahden vuoden urakoinnista jäi ihmetys ja tyytymättömyys suomalaisen dekkarikustantamisen laatuun. Kahden vuoden aikana Johtolanka-raadille lähetettiin yli 150 kirjaa. Raatilaiskollegani julkaisi jo aiemmin oman yhteenvetonsa. Hän totesi, ettei Suomessa ole tämän kahden vuoden kokemuksen perusteella kovin korkeaa kynnystä saada kirjaansa julki.
Olen samaa mieltä, ainakin jos puhutaan dekkareista. Viime vuonna meille lähetetyistä 80 dekkarista ainakin joka toisen julkaiseminen kovissa kansissa on käsittämätön juttu. Joukossa on vain kirjoittajansa pöytälaatikkoon paremmin sopivia amatööriteoksia. Niitä julkaisevat lähinnä pienkustantajat, joista en ollut edes kuullut ennen raatilaisuutta. Jos kustantaminen kuitenkin on kannattavaa ja tuottaa kirjoittajille iloa, niin mikäpä siinä.
uutiskirje 