Pääosassa Kurt Wallander

Kymmenes Kurt Wallander-kirja ei Ruotsissa saanut vastaanottoa, jollaiseen Henning Mankell on saanut tottua.

Kirjaa ovat kriitikot siellä moittineet huonosta kirjoitustyylistä, ja siitä, että dekkarissa on pääosassa päähenkilön hitaasti laahustavan elämän ehtoon kuvaus, kun tapahtua pitäisi.

Noin toteavilla on oikeus mielipiteeseensä, mutta minä olen aivan päinvastaista mieltä.

Pidän Mankellin kirjoitustyylin haukkumista suorastaan pyhäinhäväistyksenä.

Entä sitten tuo toinen syytös. Juuri ystadilaispoliisin syvimpiä elämäntuntojen kuvaus on syy, miksi Wallander-teokset ovat maailman parasta jännityskirjallisuutta. Ne, jotka eivät jännityskirjallisuudesta tällaisia aineksia halua löytää lukekoot jonkun muun kuin Mankellin tuotantoa.

Tämä, ja yhteiskunnallisuus ovat päällimmäisiä asioita Mankellin tuotannossa – ja juuri nehän ovat nostaneet sen maailmanmaineeseen. Rikos on Mankellille keino kuvata näkemyksiään ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Päähenkilönsä välityksellä hän tekee omalla tyylillään maailmanparannustyötä Hänen keinonaan on purkaa aggressioitaan ruotsalaisen kansankodin synkkää puolta, kylmyyttä kohtaan. Aggressioita kirjailijassa saa aikaan huoli hyvinvointivaltion romuttumisesta ja lisääntyneestä väkivallasta ja rasismista.

Mankell liittää romaaneissaan rikokset laajempiin yhteiskunnallisiin kehyksiin. Hän näkee murhat ja ryöstöt yksilöiden suorittamina pahoina tekoina, joilla on juurensa yhteiskunnassa ja sen vääristymissä. Mankellin kirjoissa ei koskaan jäädä tapahtumien ja niiden seurausten kuvaamisen tasolle. Aina on mukana pyrkimys tarjota lukijalle mahdollisuus löytää niille myös syyt.

Kaikkea tätä on tarjolla myös nyt ilmestyneessä viimeisessä Wallander-kirjassa.

Tilintekoa sarjan päätteeksi

On kirjassa rikostakin mukana, mutta minulle siinä on kuusikymppisen skånelaispoliisin tilinteko oman elämänsä suhteen. Tämä muistelee menneitä vuosikymmeniä, hyvässä ja pahassa, palaa moneen kertaan naissuhteisiinsa ja pohtii mitä hänelle, vanhetessa oikein on tapahtunut. Johtopäätökset jälkimmäisestä eivät Wallanderia ilahduta, mutta toiminta on keino päästä niistä ”yli”.

Yhdeksäs Wallander-teos, Pyramidi, ilmestyi Ruotsissa 1999, Suomessa 2002. Wallander antoi tuolloin ymmärtää, että se on nyt sitten siinä. Jatkoa ei kannata odottaa.

Onneksemme mies pyörsi mielensä. Olisiko niin, että häntä jäi sittenkin kaivertamaan epäluulo. Ruotsalaista yhteiskuntaa tuli varmasti ravisteltua perinjuurin, mutta miten oli päähenkilön sisimmän kanssa. Jäikö se sittenkin ohueksi? Sitä nyt selvittäessään tekee Mankell suurtyön.

Ja Mankell ei olisi Mankell, ellei siinä samalla olisi syntynyt teos, jossa pureudutaan Ruotsin nykyhistorian tiedossa oleviin, mutta jonnekin häivytettyjen salaisuuksien maailmaan.

Mankell on tehnyt tapansa mukaan perinpohjaista tutkimustyötä ja on niin vakuuttunut asiastaan, että on julkisuudessa syyttänyt Ruotsia 1980-luvulla johtanutta hallitusta syyllistymisestä tosiasioiden pimittämiseen. Ruotsin aluevesillä tehtiin havaintoja vieraista sukellusveneistä ja yhden kerran venäläinen sukellusvene ajoi karille. Sukellusveneitä pidettiin Neuvostoliiton lähettäminä.

Syytettynä: pääministeri Bildt

Carl Bildt on spekulaatioissa ollut esillä mahdollisena ehdokkaana EU:n johtotehtäviin. Tukholman syksyisillä kirjamessuilla Mankell arvosteli kovin sanoin sukellusvenekonfliktin aikana pääministerinä toiminutta Bildtiä. Hän totesi muun muassa MTV3:n uutisten haastattelussa pitävänsä aivan mahdottomana ajatuksena sitä, että sukellusveneselkkausten selvittelyssä kaikkea muuta kuin puolueettoman maan päämiehelle soveliain tavoin toiminut Bildt voisi tulla kysymykseen EU:n johtotehtäviin.

Kurt Wallander puuttuu Rauhattomassa miehessä poliisin tutkimuksiin, kun eläkkeellä oleva meriupseeri katoaa mystisesti joka-aamuisella kävelylenkillään ja tarinaan tulevat mukaan nuo Neuvostoliiton sukellusveneiden väitetyt vakoiluretket Ruotsin rannikolle 1980-luvulla.

Mankelia on kehuttu monin lausein. Yhden kehun mukaan hänen vahvuutensa on siinä, että hän pystyy kirjoittamaan uskottavasti jopa uskomattomista asioista.

Totuuttako siis jopa vääntäen?

Ei siitä ole kyse. Ei ole Rauhattomassa miehessäkään.

Kyse on siitä, että Mankell saattaa lukijansa miettimään vaihtoehtoja. Koska kyse on joka tapauksessa jännityskirjasta, ei tässä ole syytä lähteä pilaamaan lukijan elämystä kertomalla kirjan juonesta tämän enempää.

Surullinen (?) uutinen kuitenkin loppuun: Emme siis saa enää Kurt Wallanderin uutta kirjaa luettavaksemme. Mutta elääkö toivonkipinä? Linda Wallander on ollut jo yhdessä kirjassa pääosassa.

Henning Mankell: Rauhaton mies. Suomentanut Päivi Kivelä. Otava 2009.
550 sivua.