Elvi Sinervo – Vuorelle nousijan elämä

Jaana Torninoja-Latolan kirjoittama Yhä katselen pilviä on elämäkerta Elvi Sinervosta (1912–1986). Se avaa kurkistusikkunoita vasemmistolaiseen kulttuurielämään, mutta kuvaa myös niitä poliittisia muutoksia, joita Suomessa tapahtui Sinervon elämän aikana. Ensisijaisesti keskiössä on kuitenkin kirjoittava ihminen. Sinervon aktivismin ydin oli kirjaimissa: hän oli kirjailija, runoilija, kääntäjä ja ajattelija.

Sinervon lapsuudenkodin käännekohdaksi muodostui isän liittyminen punakaartiin. Se vaikutti ratkaisevasti koko perheen elämään ja ajatusmaailmaan. Kesällä 1918 perhe joutui muuttamaan Helsingin Sörnäisistä Laihialle, jossa heidän annettiin taustastaan huolimatta elää rauhassa. Muutaman vuoden päästä matka jatkui vielä Vaasaan.

Sinervo on käsitellyt Pohjanmaalla vietettyä aikaa kirjassaan Palavan kylän seppä.

Takaisin Helsinkiin

Isän kuoltua vuonna 1926 perhe palasi Helsinkiin, jossa Sinervo jatkoi koulunkäyntiä.

Elämä sai uuden suunnan vuonna 1932 hänen tavattuaan Mauri Ryömän. Rakkaus sekoitti pään niin pahasti, että ylioppilaskirjoitukset kärsivät, mutta ei rakastuminen pelkkää auvoakaan ollut.

”Kaiken lisäksi olen vielä rakastunut. Se on onneton tila. Joka yö häälyy Mauri unissani. En edes tiedä onko meillä edellytyksiä sopia yhteen.”

Huoli yhteen sopimisesta kuitenkin helpotti ja pari avioitui vastoin perheidensä toiveita kesällä 1933. Kitkaton suhde ei kuitenkaan ollut. Jo seuraavana vuonna Sinervo päätyi suhteeseen Ryömän ystävän kanssa koettuaan ettei saa mieheltään tarpeeksi rakkautta.

Avioliiton ulkopuoliset suhteet tulivat ajanoloon molemmille tutuiksi, mutta heidän keskinäiseen siteeseensä ja suhteeseensa se ei juurikaan vaikuttanut. Sinervon ja Ryömän keskinäinen kiintymys ja rakkaus kantoivat molempia vaikeimpien aikojen läpi.

Matka turvasäilöön

Elvi Sinervolle vuosi 1937 oli merkityksellinen. Silloin näkivät päivänvalon esikoiset: poika ja novellikokoelma Runo Söörnäisistä. Esikoisteos sisälsi 14 novellia, joista suurimmassa osassa kuvataan työläisperheitä pula-ajan kurimuksessa.

Samoihin aikoihin valtiollinen poliisi Valpo kiinnostui Sinervosta. Se oli listannut useita epäilyttäviä toimia kuten Työväennäyttämön näyttelijä, Työn lausujat -kuoron johtaja, Tulenkantajat -seuran johtokunnan jäsen ja kulttuuriyhdistys Kiilan perustajajäsen. Puoluekannaksi papereihin merkittiin kysymysmerkillä kommunisti.

1930–40-lukujen taitteessa kommunisteja suljettiin turvasäilöön ”demokratian puolustamiseksi”. Mauri Ryömälle turvasäilö tuli tutuksi 1930-luvulla, mutta pian vasemmistolaista kulttuuriväkeä suljettiin niihin yhä enemmän.

Elvi Sinervo näki tilanteen kehittyvän kohti keskitysleirejä. Eikä hän aivan väärässä ollutkaan.

Jatkosodan kynnyksellä turvasäilössä olevien, samoin kuin vankeustuomiota poliittisista syistä kärsivien määrä kasvoi entisestään ja ainakin osalla olot olivat täysin verrattavissa keskitysleirien olosuhteisiin, kirjoittaa Jaana Tornioja-Latola.

Huhtikuussa 1941 oli Sinervon vuoro päätyä pidätetyksi.

Runoja vankilasta

Kesäkuussa 1941 muutamia viikkoja ennen jatkosodan syttymistä Sinervoa vastaan nostettiin syyte ja hänet vangittiin odottamaan oikeudenkäyntiä.

Sinervo sai kolmen vuoden kuritushuonetuomion ja oli vankilassa kesäkuuhun 1944 asti.

Oman tuomion lisäksi hän sai pelätä Ryömän kohtaloa. Vankilasta hän kirjoitti kirjeitä siskolleen, SDP:n kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilvelle. Kirjeissään Sinervo suomi kuolemanrangaistuksia kovin sanoin.

”Ei kuolema pelota tällaisena aikana, varsinkin kun saa kuolla sen puolesta mitä pitää oikeana. Mutta sosialidemokraattien osallistuminen näihin murhiin – se juuri on inhottavaa.”

Sinervo pelkäsi miehensä teloittamista, mutta tämän henki kuitenkin säilyi. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Syksyllä 1943 pantiin toimeen Martta Koskisen kuolemantuomio, hänestä tuli viimeinen Suomessa teloitettu nainen ja kommunistinen marttyyri, jonka kohtalosta Sinervo runoili.

Kun kirjeen saimme vankilaan

– Sen nuori tyttö kantoi povessaan

– jo nukkui mullan alla Martta,

laulu huulillaan.

Vasta vankilassa Elvi Sinervosta tuli kommunisti. Tuona aikana hän kirjoitti paljon runoja. Kun muuta paperia ei ollut tarjolla, syntyivät sanat vessapaperille.

Runoista syntynyt kokoelma Pilvet oli jäädä julkaisematta. Sinervo häpesi runojaan, sillä hänestä tuntui, ettei löytänyt osuvia sanoja tunteilleen. Mieli kuitenkin muuttui, todennäköisesti rahan tarpeen vuoksi. Kokoelmasta on luettavissa maailmankatsomuksellinen kehitys vankilassa.

Perheen vuoro

Vankilasta vapauduttuaan Sinervosta oli kuoriutunut sosialistinen kirjailija, jota johti ajatus kirjailijasta yhteiskunnallisen muutoksen edelläkävijänä. Teksteissä se näkyi entistä radikaalimpana ja poliittisesti tietoisempana linjana.

Vapaudessa perhekin kasvoi nopeasti kahdella tytöllä. Samaan aikaan lasten rinnalla syntyi myös Viljami vaihdokas, joka kasvoi sadusta romaaniksi kustantamon tukemana.

Vaikka Sinervo kirjoitti vielä pienoisromaanin, runoja ja näytelmiä, joutui hän perhettä elättääkseen ottamaan yhä enemmän vastaan käännöstöitä. Vähitellen oma kirjoittaminen jäi taka-alalle.

Sinervo myös toimi kuten opetti. Arabian lakon aikana vuonna 1948 hän marssi joka päivä tehtaan porteille ilmaistakseen tukensa lakkoilijoille. Hän tuki heitä myös rahallisesti ja määräsi osan Vuorelle nousu -novellikokoelman tekijäpalkkioista lakkolaisten avustuskassaan, vaikka olisi itsekin rahoja tarvinnut.

Mukaan rauhantyöhön

Vuonna 1949 Sinervolle myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto, mutta palkinnon sijaan hän halusi Työkansan Sanomien haastatteluissa puhua rauhantyöstä.

”Päässäni ei liiku valtion kirjallisuuspalkinto, vaan mitä päässäni liikkuu, sanon sen tässä ja joka paikassa kuin pyssyn suusta: TAISTELU RAUHASTA!”

Rauhantyöstä tuli Sinervolle niin tärkeää, ettei hän halunnut toimia puolittain ja antoi passiivisten kuulla kunniansa. Hän toivoi, että Kirjailijaliitto ottaisi rauhan puolustamisen omakseen ja edistäisi sitä jäsenistössä. Sen ei kuitenkaan katsottu kuuluvan liiton toiminnan piiriin.

Vuonna 1957 Mauri Ryömä päätti ottaa etäisyyttä politiikkaan ja keskittyä lääkärintyöhön Nikkilän sairaalassa.

Tuo aika oli perheelle kuin ”ihmeellinen ja lyhyt uni”, joka päättyi muutaman kuukauden kuluttua Ryömän menehdyttyä auto-onnettomuudessa.

Puoluepoliittisesti Sinervo ei ollut aktiivinen enää 1950-luvun jälkeen, mutta rauhantyö jatkui. 1960-luvulla hän tempautui mukaan vastustamaan Vietnamin sotaa ja asevelvollisuutta yhdessä lastensa kanssa.

Nousun Sinervo koki vielä 1970-luvulla, kun poliittinen laululiike sävelsi hänen runojaan lauluiksi.

Elvi Sinervo menehtyi keuhkosyöpään 28.8.1986 Helsingissä.

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä – Elvi Sinervon elämä. Into 2017. 488 sivua.