Sisällissodan kynnyksellä Helsingissä asunut Paavo Järvinen kertoo romaanissaan Kovaa aikaa Aksu Jokinen -nimisen punakaartilaisen kokemuksia sisällissodan ajoilta. Tarinan Aksu on Järvinen.
Historiantutkija Tuomas Hoppu toteaa kirjan alkusanoissa, että Järvinen on kuvannut todellisia tapahtumia kertoessaan helsinkiläisen komppaniansa sotaretkestä ja kokemuksistaan vankileirillä. Monilla muillakin romaanin henkilöillä on historialliset esikuvansa ja myös osa tapahtumapaikoista on tunnistettavia.
Järvinen kirjoitti romaanin 1950-luvun jälkipuoliskolla. Mutta hän ei saanut sille julkaisijaa. Vuonna 1958 kirjoittaja menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa. Järvisen esikoiskirja julkaistaan nyt siis lähes 60 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.
”Kyllä se siitä taasen alkaa lutviutua, elämä näet.”
Kirja perustuu stilisointia lukuunottamatta Järvisen alkuperäiseen käsikirjoitukseen. Tuomas Hopun tekstiin tekemät alaviitteet selvittävät lukijalla tarinan yhtymäkohtia todellisuuteen.
Aksun tie
Tämän romaanin juoni, alku ja loppu ovat lukijan tiedossa jo alusta lähtien. Mielenkiinnon kohteena onkin se, miten tarinan päähenkilö liittyi punakaartiin ja missä taisteli, miten hänet vangittiin sekä millaista hänellä oli vankileirissä ja minkä tuomion hän sai.
Oleellista lienee lukijalle sekin, että totuuspohjaan tukeutuva tarina on kirjoitettu lähes 40 vuotta myöhemmin. Romaania on siis kypsytelty pitkään, ja se näkyy tekstissä.
Kovaa aikaa kertoo kaupunkilaisen teollisuustyöläisen tarinan. Jokinen työskenteli sisällissodan edellä konepajalla, joka valmisti sotamateriaalia Venäjälle maailmansodan taisteluihin. Sitten tuli vallankumous Venäjällä, Suomen itsenäistyminen ja sotatarvikkeiden valmistuksen lopetus Venäjälle.
Työt loppuivat myös Aksu Jokiselta. Nälkä ajoi hänet punakaartin leipiin, vaikka hän epäilikin suuresti aseellisen vallankumouksen tietä. Punaisten taistelutaitojen puutteellisuus tulee hyvin selväksi helsinkiläiskomppanian sotaretkellä, joka alkaa Tampereelta, sitten siirrytään Ruovedelle ja päädytään Lahteen. Siinä välillä, juuri kun valkoiset olivat saartamassa Tamperetta, komppania lähti lomalle Helsinkiin.
Aseellinen kapina väärä valinta
Järvisen kritiikki kohdistuu selvästi vallankumouksen johtajiin. Vankileirillä Hämeenlinnassa heitä ei näkynyt. Rivikaartilaisille jätettiin jälkipyykki kärsimyksineen, mikä nostatti katkeruutta. Aksu Jokinen, jonka elämä vankileirillä sujui enemmän kuin hyvin sen jälkeen, kun hän pääsi postipojaksi, katsoi menneiden kuukausien tapahtumia katuen rankasti sitä, että oli lähtenyt mukaan.
Valkoiset saavat ylipäätänsäkin romaanissa melko positiivisen kohtelun, eikä punaisia puolestaan nähdä pelkästään uhreina.
Aksu Jokisella ei siis ollut vahvaa aatteen paloa rinnassaan, kun hän lähti kaartiin. Mutta hän oli selvästikin taitava sotilas, minkä ominaisuuden turvin hän selvisikin monista vaikeista tilanteista.
Sisällissodan 100-vuotismuistovuonna menneitä sotaretkiä muistellaan varmasti monissa tilaisuuksissa. Sisällissotahistorian harrastajille Järvisen kuvaamat taistelutilanteet Väärinmajalla, Lempäälässä tai Toijalassa tarjoavat kiintoisaa luettavaa.
Tuomas Hoppu vertaa alkusanoissaan Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa ja Paavo Järvisen Kovaa aikaa. Linnan romaani on syövyttänyt suomalaisten mieliin sisällissodan taustaksi maaseudun köyhälistön kärsimykset. Järvinen näkee sisällissodan kaupunkilaisten sotana.
Suurten kaupunkien kaartit muodostivat punakaartin selkärangan. Sisällissodassa kaatui noin 800 helsinkiläistä punakaartilaista (yli 12 prosenttia kaikista kaatuneista) ja noin 300 tamperelaista punakaartilaista. Kaikkiaan Helsingin punakaartissa taisteli 10 000-11 000 ihmistä, mikä on 10 prosenttia koko punakaartista.
Paavo Järvisen kirjassa on puhutteleva lopetus.
”Kyllä se siitä taasen alkaa lutviutua, elämä näet”, toteaa Janne-veli Aksulle, joka iloitsi juuri saamastaan ehdollisesta tuomiostaan.
Paavo Järvinen: Kovaa aikaa. Erään punakaartilaisen kokemuksia kansalaissodan ajoilta. Warelia 2017.
uutiskirje 