Kuka on hoitanut punaisten traumaa, kysyy Lauri Maijala

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Itsenäisyyden juhlavuonna Lauri Maijala ohjasi Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatteriin. Alkavana vuonna ensi-iltansa saa Maijalan dramatisoima ja ohjaama Veriruusut, jossa seurataan seitsemää naista.

– Tuntuu todella oikealta, että teemme naisen kirjoittaman naisten tarinan.

Anneli Kannon romaani alkaa syksystä 1917. Vasta koulunsa päättänyt 15-vuotias Sigrid saa ensimmäisen työpaikkansa Valkeakosken paperitehtaalta. Pian elämä kuitenkin mullistuu, kun paikkakunnalle perustetaan työväen punakaarti ja naiskaarti.

Samaan aikaan Tampereella Finlaysonin tehtaalla työskentelevät Lempi, Martta ja Lauha asuttavat yhteistä huonetta Amurin työläiskortteleissa. Sodan alkaessa hekin tempautuvat osaksi historian traagista kulkua.

– Kanto kirjoittaa minusta äärimmäisen hyvin, myös teatteri-ihmisen näkökulmasta. Henkilöiden kuvaus ja hersyvät dialogit auttavat näyttelijöitäkin hyppäämään hahmojen saappaisiin, Maijala sanoo.

Toisaalta kauhu, suru ja epäoikeudenmukaisuus ovat hiipineet koko työryhmän iholle.

– Harjoitusten jälkeen näyttelijät ovat aina innoissaan, mutta hiljaisia.

Miltä tuntuu nälkä?

Maijalalle Veriruusut on tärkeä romaani. Hän kuvailee sitä moderniksi klassikoksi.

– Jos sen olisi kirjoittanut joku mies 30 vuotta sitten, se olisi todella isossa asemassa.

KOM-teatterissa produktioon haluttiin panostaa normaalia enemmän, mukana on esimerkiksi kuusi vierailijaa, mikä on KOM:n mittakaavassa paljon. Silti työryhmä on pieni näin suurta tarinaa kertomaan.

– Tämä tarkoittaa välillä makaaberejakin pohdintoja vaikka siitä, että kun sama näyttelijä on jo kahdesti teloitettu, niin mitenkäs se tehdään kolmannella kerralla.

Yli 400-sivuisesta romaanista on Maijalan mukaan poimittu paitsi tapahtumien kulku, myös tunne.

– Emme pyri kertomaan objektiivista totuutta vaan menemään kohti ihan pientä ja henkilökohtaista.

– Itse sota jää pienemmälle huomiolle, me keskitytään näiden naisten näkökulmaan, heidän subjektiiviseen kokemukseensa maailmasta.

Kyse on hyvin kouriintuntuvasti siitä, miltä tuntuu.

– Miltä tuntuu vetää ensimmäistä kertaa elämässään housut jalkaan? Miltä tuntuu nälkä tai paperitehtaan kuumuus ja duunin raskaus? Miltä tuntuvat savu ja höyry, jotka menevät keuhkoihin?

”Minä pystyn muuttamaan maailmaa”

Maijala on pohtinut, mistä johtuu, että kaikkialla, missä naiskaartilaisia oli rintamalla, naiset olivat viimeisiä, jotka jäivät puolustautumaan ja puolustamaan.

– He ovat taistelleet, kunnes heidät on ammuttu. Tai pidätetty ja sitten ammuttu tai viety leireille ja sitten ammuttu.

– Heillä on ollut kaikista ihmisistä vähiten menetettävää. Eivät he vain sankaruuttaan taistele, vaan taustalla on myös tieto, että meidän kohtalomme tulee olemaan paljon hirveämpi kuin vierellä taistelevan miehen. Kaikki se julkinen nöyryytys, raiskaukset, ihan kaikki.

– Jos on jo hyväksynyt, että oma elämä tulee olemaan tietynlaista ja että itse on kaikista alinta kastia ja tulee tilaisuus tehdä jotain, muuttamaan jotain, muuttamaan elämäänsä tai jopa historiaa ja voisi tuntea olevansa tasaveroinen muiden kanssa: siihen ehkä pystyy tänä päivänäkin samaistumaan.

Tämä kirjoitetaan Kannon romaanissakin selvästi esiin. Heti ensisivuilla kuvataan työläisten hierarkiaa: Nainen on työläisen eli miehen vähäväkisempi muunnos.

Ja kun Lauha ja Lempi keskustelevat lahtarien tulituksia kuunnellessaan, tappion jo häämöttäessä, Lempi sanoo: ”Tuli mikä tuli. Onpahan edes kerta oltu ihmisiä mekin.”

Tarinan Sigrid on 15-vuotias tyttö. Melkein lapsi. Vaikka sata vuotta on lyhyt aika, ajatus luokkasodasta on kaukainen. Tämän päivän suomalaisteinejä on vaikea kuvitella tarttumassa aseisiin.

– Ehkä nykyinen nuori voi ymmärtää vapautumisen kysymyksen. Kun on ollut aina riippuvainen vanhemmista ja auktoriteeteista ja yhtäkkiä tulee tilanne, jolloin ottaakin itse vastuun. Ja oivallus siitä, että minä pystyn muuttamaan maailmaa.

Maijalalle Veriruusujen vaikuttavin hetki on se, jolloin työnjohtaja Forström, joka on aiemmin kourinut työtä hakenutta Sigridiä ja vienyt punaisia teloitettavaksi, tarjoutuu pelastamaan Sigridin kuolemantuomiolta tekemällä tästä piikansa.

Sigrid katsoo Forströmiä silmiin ja kieltäytyy:

”Minä en ole teirän piikanne.”

Yhä on puhuttava

Lauri Maijala muistuttaa, että ihmisen valinnat ovat lopulta aika vähissä.

– Ympäristö tekee meidät, emmekä valitse sitä mihin synnymme. Eivät nämä kaartilaisetkaan varsinaisesti halunneet tarttua aseisiin. Samalla tavalla pohjalaiset talonpojat olivat ympäristönsä muovaamia.

Siksikin hänen mielestään tarvitaan yhä keskustelua vuoden 1918 tapahtumista.

– Suomen virallinen historiankirjoitus pyrkii pitämään yllä kuvaa kansakunnasta, joka ei ole tehnyt virheitä. Mä ajattelen, että olisimme paljon suurempi kansakunta, jos virheet myönnettäisiin. Verrattuna esimerkiksi asevelivaltioomme Saksaan, menneisyyden käsittelyssä on ihan valtava ero.

– Voittaneen osapuolen pojista ja tyttäristä tehdään sankaripatsaita ja koko valtio ja estetiikka itsenäisyyspäivän vietossa rakentuu valkoisten voitolle. Valkoiset ruusut ja siniristiliput. Linnanjuhliin marssitaan jääkärimarssin tahtiin. Suomalaisia ovat silti kaikki, myös ne jotka ovat sattuneet syntymään häviäjien puolelle.

– Kuka on hoitanut punaisten traumaa, Maijala kysyy.

Toisaalta hän ymmärtää puhumattomuuden, kun trauma on niin suuri.

– Eihän se ole ihme, että vetää hiljaiseksi, kun on ammuttu oman kylän tyttöjä ja poikia, naapureita.

Veriruusut. Ensi-ilta 16.2. KOM-teatterissa. Tammikuussa Tampereen Työväen Teatterissa Sirkku Peltolan samasta romaanista dramatisoima musikaali Tytöt 1918.