Maria Peuran selviytymistarinoita ja mustaa huumoria

Aika moni Maria Peuraa käsittelevä lehtijuttu alkaa perusasioiden kertaamisella. Mainitaan rankat aiheet, aina esikoisesta eli insestikuvauksesta On rakkautes ääretön (2001) lähtien, pohjoiset mielenmaisemat, seksi ja kuolema. Samoin toisen Pellon ja Tornionjokilaakson kasvatin, kirjailija-kuvataiteilija Timo K. Mukan (1944–1973), sielunsukulaisuus.

Muutkin lukutavat ovat mahdollisia. Peuran esikoista ja romaaneja Valon reunalla (2005), Vedenaliset (2008) ja Ja taivaan tähdet putoavat (2014) voi lukea myös selviytymistarinoina, joissa päästään pinnalle vaikka millaisten avantojen ja jäätävien vesien jälkeen. Meditatiiviset luontokokemukset kannattelevat, ja Peuran runollinen kieli ja suggestiivinen poljento hoitavat myös lukijaa.

Eikä sovi unohtaa myöskään teosten sarkastisia sivalluksia ja moneen suuntaan kriittistä huumoria.

Yksioikoisia sankareita ja konnia on turha etsiä myöskään Tunkeilijat-kokoelman (2017) 34 novellin kattauksesta. Peuran hahmot osaavat kyllä selittää asiat itsensä kannalta parhain päin, he viihtyvät omissa elämänkäsikirjoituksissaan. Silti arkinen raadollisuus ja hyötynäkökulmat ovat vahvasti läsnä.

– Kirjailijantyöhön liittyy aina se yksinäisyys ja jonkin sortin epävarmuus, siellä työhuoneessaan tuntee olevansa huutavan ääni korvessa. Olen nyt 16 vuotta kirjoittanut muun muassa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sukupuoli-identiteetistä ja rajojen vetämisestä.

– Elämä on kuitenkin lyhyt, ei mulla kerkiä hirveän monta samanlaista isoa aihetta olla. Siksi #metoo-kampanja on ollut helpottava: enää ei jakseta hämmästellä, että miksi se Peura aina vain työstää niitä tarinoitaan ihmismielen nurjalta puolelta. Nyt kaikki puhuvat ahdistelusta ja hyväksikäytöstä, Peura sanoo.

Pakolaisnaisten ihon alle

Peura teki novelliensa taustaksi vapaaehtoistöitä kotikaupunkinsa Porvoon SPR:n kautta. Sitten hän matkusti Tornioon ja Rovaniemelle. Pohjoisessa kirjailija haastatteli vastaanottokeskusten henkilökuntaa ja asukkeja, ystävystyi ihmisten kanssa ja kuuli monta surullista ja uskomatonta elämäntarinaa.

– Porvoossa olin työntekijä SPR:n säännöillä, tein hommia muun muassa kenkäkeräyksessä. Pohjoisessa olin taas omana itsenäni, ja tein selväksi, että kerään materiaalia novellikokoelmaa varten. Se oli mielestäni hyvä rajaus. Sain vastaanottokeskuksista aivan valtavasti, ja tuntuu kuin olisin ollut paljon pidempään niiden ihmisten parissa kuin lopulta fyysisesti olinkaan.

Turvapaikanhakijoiden ajatuksiin ja tajunnanvirtaan sukelletaan vaikuttavasti muun muassa novellissa Uusi iho. Sen päähenkilö, mieleltään järkkynyt irakilaisnainen Amira, on selvinnyt miehensä ja lapsensa kanssa matkasta Välimeren yli ja Euroopan halki.

Mutta perheellä ja sukulaisilla on kokemuksia niin Saddam Husseinin vankiloista kuin islamistien mielivallasta. Odottelu vankilankaltaisissa oloissa ja vieraan maan viranomaisten armoilla merkitsee pakokauhun jatkumista. Kyseenalainen aviollinen onni Muhammed-miehen kanssa on mahdollista vain, kun joku ohjaaja vie lapset satutunnille tai pomppimaan toiseen huoneeseen.

Kuka auttaisi auttajia?

Peura tuntuu vastaanottokeskustarinoissaan olevan hieman samoilla linjoilla kuin novellikokoelmista Vapaudenaukion mielipuoli (2012) ja Irakin Purkkajeesus (2013) tunnettu, suomalaistunut irakilaiskirjailija Hassan Blasim. Sympatiat ovat haavoittuvien, kodeistaan lähtemään joutuneiden ihmisten, erityisesti naisten ja lasten, puolella. Länsimainen rasismi ja tekopyhyys saavat tuomionsa.

Peura on kuitenkin liian totuudellinen kirjailija sortuakseen mustavalkoisuuksiin, säälittelyyn ja surkutteluun.

Tunkeilijoiden novelleissa auttajat, ohjaajat, tulkit ja psykologit saattavat olla liikkeellä muutenkin kuin hyvää hyvyyttään. Motiivit hämärtyvät, mennään hyvän ja pahan tuolle puolen.

Konkari-novellin kovapintainen keittäjätär kostaa elämässään kokemansa pettymykset ja laiminlyönnit pomottamalla ankarasti pakolaisperheitä. Hän vahtii, kuinka paljon sokeria tai ketsuppia kukin käyttää.

Tulkin päähenkilö Abdullah tuuraa kaveriaan seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksen tulkkina. Psykoterapeutti Irma kertoo vastaanotollaan olevalle perheelle pohjoismaisesta tasa-arvokäsityksestä ja erilaisista terapia- ja tukimuodoista. Omissa maailmoissaan viihtyvä Abdullah rupeaa kääntämään mitä sattuu, kehottaa perheenisää pukemaan tytöt burkhaan ja poikia kasvattamaan kunnon parrat. Tärkeintä on suojella jälkikasvua maallistuneilta suomalaislapsilta ja heidän saatanalliselta musiikiltaan.

– Novellit ovat tietysti kärjistyksiä. On aivan valtavasti asiallista vapaaehtoistyötä. Mahtavaa, että ihmiset jaksavat tehdä sitä.

– Mutta vastaanottokeskus on kuin mikä tahansa muukin ihmisyhteisö, ja näin sen nurjankin puolen. Kun ihmiset ovat siellä omine tarpeineen ja ongelmineen, niin ilman muuta kyykytetään toisia vapaaehtoisia ja autettavia myös. Jotkut taas voivat omia maahanmuuttajia kuin lemmikkieläimikseen.

Miehillekin oma #metoo?

Juuri tällaisesta lemmikkien ottamisesta on kyse novellissa Sielunpuolisko. Siinä paino-ongelmien kanssa kamppaileva, eläkkeelle jäänyt leskirouva bongaa Tornion rajanylityspaikan kupeesta itselleen pedinlämmittäjäksi ex-lapsisotilaan Kashmirin. Poliisien, rajavartijoiden ja maahanmuutonvastaisten vouhottajien sekamelskassa Kashmir on liian peloissaan kieltäytyäkseen ”yksityismajoituksesta”. Ehtiväinen leskirouva hommaa ystävättärilleenkin omat kotimamut – ruoanlaittajiksi ja ulkotöiden tekijöiksi.

Mustavalkoisuuksia kaihtava kirjailija on saanut paljon palautetta mieslukijoilta.

– Kun muistelen sitä häirinnän määrää ja esineellistämisen intensiteettiä, jota jouduin Pellossa jo 13-vuotiaana kokemaan, en yhtään ihmettele Pohjois-Suomen nuorten ihmisten itsemurhatilastoja. Mutta ihan yhtä lailla on tärkeää tunnistaa miesten ja poikien kokema hyväksikäyttö, Peura sanoo.

Hän kertoo käyneensä novellikokoelman ilmestymisen jälkeen aika järkyttäviäkin keskusteluja sellaisten ihmisten kanssa, jotka kokevat #metoo-kampanjan miehiä syyllistäväksi, vaikka he itse ovat tulleet, kenties 13-vuotiaina poikina, viisikymppisten naisten hyväksikäyttämiksi. Jos he kertovat kokemuksistaan, vastauksena on naureskelua ja selkään taputtelua. Tyyliin: ”Eihän tuo ole mitään, opit sitten varhain olemaan tyttöjen kanssa.” Samoin kuin parisuhteissa pahoinpidellyt miehet eivät kehtaa hakea apua, koska heitä pidetään tossukoina ja ilmiötä ei edes tunnusteta ongelmaksi.

Yhteisöllisyyttä ja huijariguruja

Peura tarkastelee maahanmuuttajia ja islamilaista kulttuuria samaan aikaan sisä- ja ulkopuolelta. Tuleva kirjailija, teatterikouluun pyrkivä Peura etsi parikymppisenä itseään Tampereen arabimaahanmuuttajien yhteisöstä. Hänen nyt samanikäisellä esikoispojallaan on marokkolainen isä.

Myöhemmin hän on tutustunut pitkäaikaisen joogaharrastuksensa kautta itämaisiin uskontoihin ja New Age -piireihin.

Mielikuviemme Aasiassa elävät kehon ja mielen harmonia ja ikiaikainen viisaus. Peura on nähnyt toisenkin puolen: pettävän yhteisöllisyyden ja huijarigurut.

– Ja heihin lankeavat usein sivistyneet ja koulutetut ihmiset. Joten ei se akateeminen taustakaan miltään suojaa, hän muistuttaa.

Nuoruuden suloinen lintu

Tunkeilijat ei juutu pelkkään synkistelyyn ja traumaattisiin kokemuksiin. Novellien tyylikirjoon mahtuu myös tyttöenergiaa ja naiseksi kasvamista 1970–80-lukujen pohjoisessa, on the Road -tunnelmia, elämännälkää ja kaukokaipuuta.

– Kai minä olen siihen ikäkauteen juuttunut, ikuinen murrosikäinen. Olen kuitenkin jo 47-vuotias. Saa nähdä, vaihtuvatko aihepiirit, kun minusta tulee kypsä nainen, Peura naurahtaa.

Mukana on myös novellin Uumenissa lyyrisyyttä ja sisäavaruuksia. Novellin päähenkilö, 30 asteen pakkasessa ja kaamoshämärissä kivikouluun kiiruhtava tyttö, joutuu pelkäämään kiusaajakaartia ja karttakepillä näpeille iskevää musiikinopettajaa. Mutta hänen lapsuudenkotinsa on rakennettu hevosten hautausmaan päälle. Illalla yksin maatessaan tyttö pystyy vajoamaan tuonelaan, vedenalisiin, keinumaan, hirnumaan ja pukittelemaan yhdessä hevosten henkien kanssa.

Vaipumisen lohtu

Niin Vedenalisten Tampereella ja Berliinissä ajelehtivassa opiskelijatyttö Mirjassa kuin Ja taivaan tähdet putoavat -romaanin helsinkiläistyneessä, nelikymppisessä yksinhuoltajaäiti-Annissa on jotain samaa: pohjoisen kasvatit ahdistuvat itseriittoisessa, urakehitystä ja rahaa palvovassa kaupunkitodellisuudessa. Lohtunsa he löytävät länsimaisen rationalismin yli ja ohi menevistä luontokokemuksista, joita voisi luonnehtia šamanistisiksi tai panteistisiksi.

– Pellossa eli vahvana, ei niinkään vanhoillislestadiolaisuus, vaan rauhansanalestadiolaisuus. Koin lapsuudessani ja nuoruudessani tosi pelottavaa hurmoksellisuutta, tiukkuutta ja tuomitsevuutta. Minusta olisi loogista, etten haluaisi olla tekemisissä minkään uskonnollisuuden kanssa.

– Mutta tykkään rituaaleista ja pyhyyden kokemuksesta, parhaimman lohtuni olen saanut Siionin virsien laulamisesta. Pohjoisessa on jotain juurevuutta ja alkuvoimaisuutta, vaikkapa siinä kun hautajaisissa arkku on auki. Ei piiloteta kuolemaa tai selitetä sitä pois. Ja luonnonvoimat ovat läsnä, niistä saa lohtua ja turvaa, Peura miettii.