Vuoden 1918 sisällissodan tutkimus on kehittynyt viime aikoina entistä moniperspektiivisempään suuntaan. Monet tabut ovat murtuneet, eikä näkökulmia enää entisessä määrin rajaa valkoinen tai punainen ”totuus”. Nyt tuodaan esiin kummankin osapuolen julmuuksia ja kärsimyksiä, avataan paikallisia tapahtumia, yksilökohtaloita ja eri väestöryhmien kokemuksia sekä esitetään uusia kriittisiä tulkintoja.
Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama 12 laajasta artikkelista koostuva teos Rikki revitty maa kokoaa yhteen tuoretta tutkimusta sisällissodasta, sen syistä, seurauksista ja myöhemmästä muistamisesta. Kirja on täydennetty suomennos vuonna 2014 ilmestyneestä englanninkielisestä alkuperäisteoksesta.
Perusasioita kertaavat professori Pertti Haapala artikkelissaan kaaoksen monista juurista sekä dosentti Marko Tikka tiiviissä katsauksessaan Suomen sisällissodan tapahtumat. Sodan edellytykset syntyivät yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja poliittisesti epävakaasta järjestelmästä, toteaa Haapala. Politiikan näyttämö oli muuttunut liian monimutkaiseksi. ”Liian harva tiesi, mitä oltiin tekemässä, ja liian harva pysähtyi sitä miettimään.”
”Koko Suomen työväenliikkeen aikaisempi historia puhui järjestäytynyttä vallankumouksellista toimintaa vastaan.”
Uhraamispuhe oikeutti väkivallan
Historioitsija Tuomas Tepora on tutkinut uhrien ja uhraamisen merkitystä vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä. Etenkin valkoiset käyttivät avoimesti romanttishenkistä uhriretoriikkaa uskonnollisinekin juonteineen. Ilmiö oli yleiseurooppalainen, mutta muualla se oli liittynyt ensimmäiseen maailmansotaan, jonka taisteluihin suomalaiset eivät laajassa mitassa osallistuneet. Kun yhteiskunnallinen vastakkainasettelu Suomessa kärjistyi, Teporan mukaan valkoisella puolella ”lehdistön verilöylyfantasioiden muovaamassa ilmapiirissä vapaus ilman taistelua vaikutti arvottomalta ja ansaitsemattomalta”.
Olennaista uhrautumisvaatimuksissa oli sodan esittäminen itsenäisyystaisteluna ja Venäjästä irrottautumisena. Tämä korostui Länsi-Suomessa, jossa Venäjä-pelkoa koettiin Itä-Suomea enemmän. Itä- ja Koillis-Suomen valkoinen lehdistö tulkitsi sodan koko ajan pääosin maan sisäiseksi.
Myös punaisten retoriikassa uhrautuminen oli vahvasti esillä. Siihen oli oltava valmis vallankumouksen vuoksi. Väkivaltaa selitettiin ja oikeutettiin perustarpeiden puutteella ja nälänhädän välttämisellä.
Lähtökohdat olivat siis käytännönläheisiä, mutta sodan edetessä mukaan tuli romantisoidumpia elementtejä, kuten Marseljeesin suomenkieliset sanat, joissa maa juo vihollisen verta.
Teporan mukaan suomalaisia vallankumousjohtajia ei voi pitää erityisen verenhimoisina: kansanvaltuuskunta yritti suitsia punakaartien väkivallantekoja.
Toisaalla kirjassa professori Juha Siltala kuvaa, kuinka monet punaisten johtajista karsastivat koko kapinaan ryhtymistä, mutta radikaalien punakaartilaisten paineessa antoivat periksi, koska pelkäsivät puolueen hajoamista. Taustaltaan akateemisille puoluejohtajille oli tärkeää ”todistaa proletariaattitovereilleen seisovansa tasavertaisina samassa rintamassa”, Siltala tulkitsee.
Lemmensisaria ja naarastiikereitä
Poliittisen historian opettaja ja tutkija Tiina Lintunen tarkastelee naisten osuutta sisällissodassa. Naisilla oli keskeinen rooli huoltojoukoissa, mutta punaisten puolella moni tarttui myös aseeseen: vartijoina ja sotilaina arvioidaan toimineen 2 600 naista.
Vähemmän tunnettua on, että valkoisellakin puolella naisilla oli kiinnostusta taistelemiseen. Pohjanmaalla ja Savossa heille luvattiin asekoulutusta. Valkoisten johto kuitenkin puuttui ilmiöön tiukasti, ja kenraali Mannerheim tuomitsi sen kannanotossaan.
Myös punaisten johtajat vastustivat naisten aseistautumista, samoin sosiaalidemokraattiset naisjärjestöt. Punaisten johto reagoi kuitenkin ilmiöön valkoisia hitaammin, eikä sillä ollut ehdotonta auktoriteettiasemaa paikallisiin joukkoihin. Maaliskuussa uudet naiskaartit kiellettiin, mutta jo perustettujen sallittiin jatkaa.
Valkoinen Suomi demonisoi punaiset naiset. Lintusen jaottelu stereotypioista on karu: sairaanhoitajat olivat lemmensisaria, venäläissotilaiden kanssa suhteissa olleet naiset ryssänmorsiamia, naissotilaat naarastiikereitä ja punaiset äidit pahuuden lähteitä. Kontrasti etenkin suhtautumisessa valkoisiin ja punaisiin sairaanhoitajiin oli jyrkkä: ensin mainitut olivat puhtaita sankarittaria, jälkimmäisten seksuaalimoraali ja koko ihmisarvo kyseenalaistettiin.
Militaristinen miesihanne
Sisällissota muutti myös miesihannetta. Autonomian aikana pääosin venäläisjoukot olivat huolehtineet Suomen puolustuksesta. Suurin osa suomalaisista ei ollut lainkaan tekemisissä armeijan kanssa. Sisällissodan myötä isänmaallisuuteen ja miehen rooliin alettiin vahvasti liittää aseellinen maanpuolustus. ”Jääkäriliike oli tämän kehityksen airut”, kirjoittaa dosentti Anders Ahlbäck.
”Vapaus ilman taistelua vaikutti arvottomalta ja ansaitsemattomalta.”
Jääkärit symboloivat nuoren kansakunnan kykyä toimia. ”Heistä tuli esimerkkejä uudesta suomalaisesta soturimieheydestä, joka sai vahvan jalansijan vuoden 1918 seurauksena.”
Lastenkin kokemukset pääsevät kirjassa esiin. Historiantutkija Marianne Junila on tutkinut Tampereen tyttölyseon oppilaiden, pääasiassa valkoisten lasten, sodanjälkeisen syksyn ainekirjoituksia, joissa heidän piti muistella kapina-aikaa. Niissä ilmenee väkivaltaan turtuminen: ”Ensin tuntui kammottavalta katsella heitä [kuolleita naiskaartilaisia], mutta siihenkin tottui lopulta.” Jyrkässä mielipideilmastossa traumaattisia kokemuksia ei pystytty purkamaan keskustelemalla, vaan ne jäivät jokaisen itsensä kannettaviksi, Junila toteaa.
Yksilöt ja kärsimys esiin
Kirjassa käsitellään laajasti myös sisällissodan muistamista Suomen historian eri vaiheissa. Sotien välisenä aikana ”vapaussota” oli ainoa virallisesti hyväksyttävä tulkinta, ja viranomaiset vaiensivat poikkeavia näkemyksiä hallinnollisin keinoin, todistaa dosentti Tauno Saarela. Jo ennen talvisotaa tiukoin yhtenäisyyden vaatimus alkoi rakoilla, ja sotien aikana kansaa jakaneita muistoja ei haluttu liikaa verestää.
Punaisten kokemukset alkoivat päästä osaksi kansallista kertomusta sotien jälkeisinä vuosikymmeninä muun muassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian (1959–1962) myötä.
Uuden tutkimusaallon käynnisti Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle (1993), joka paljasti sodan raakuuden yksityiskohtaisesti, toteaa professori Tiina Kinnunen.
Ylikankaan teos on Kinnusen mukaan yksi esikuva nykypäivänkin sisällissotatutkimuksessa. Vaikka vapaussotatulkinnatkin edelleen elävät, yhteisöllisen näkökulman rinnalle on aiempaa vahvemmin tullut yksilön ääni ja kärsimyksen näkökulma. Ongelmana Kinnunen näkee sen, että myötätuntoinen ja epäpoliittinen lähestymistapa voi johtaa toimijuuden ja poliittisen vastuun ohittamiseen.
Erityistapaus idän ja lännen välissä
Rikki revityn maan tavoin professori Risto Alapuron teos Valtio ja vallankumous Suomessa ilmestyi alkujaan englanniksi. Jo klassikoksi muodostunut tutkimus vuodelta 1988 on vasta nyt julkaistu ensi kerran suomeksi.
Perusteellisessa sosiologisessa analyysissään Alapuro tarkastelee Suomen sisällissotaa ja sen taustoja etenkin kansainvälisestä näkökulmasta. Suomi näyttäytyy erityistapauksena idän ja lännen välissä: Länsieurooppalaista oli luokkarakenne ja poliittinen järjestelmä sekä sosiaalidemokraattien keskeinen asema politiikassa. Itäeurooppalaista oli äkkiromahdus. Koko valtiokoneisto ei kuitenkaan romahtanut siten kuin Unkarissa tai Baltiassa ensimmäisen maailmansodan seurauksena, vaan kriisi koski erityisesti järjestysvaltaa, joka oli ollut Venäjästä riippuvaista.
Marraskuun 1917 yleislakon aikana työväenliikkeen mahdollisuudet vallan ottamiseen olisivat olleet parhaimmillaan, mutta kyky ja tahto eivät riittäneet. Vallankumouksen objektiiviset edellytykset olivat olemassa, mutta subjektiiviset edellytykset puuttuivat, Alapuro summaa. Ei ollut vallankumouksellista oppijärjestelmää, pitkän aikavälin tavoitteita ja strategiaa, toisin kuin Venäjällä.
”Koko Suomen työväenliikkeen aikaisempi historia puhui järjestäytynyttä vallankumouksellista toimintaa vastaan, eikä sellaista ollut mahdollista luoda parissa kolmessa kuukaudessa”, Alapuro toteaa. Sama oli ongelmana yhä, kun kapinaan lopulta päädyttiin.
Suomen vallankumousyrityksen tekee erikoislaatuiseksi myös esimerkiksi se, että sillä pyrittiin jo aiemmin saavutetun vallan palauttamiseen. Olihan työväenliikkeelle katkera pala se, kun Venäjän väliaikainen hallitus hajotti sosialistienemmistöisen eduskunnan sen säätämän valtalain vuoksi kesällä 1917.
Tuomas Tepora ja Aapo Roselius (toim.): Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö. Gaudeamus 2018. 428 sivua.
Risto Alapuro: Valtio ja vallankumous Suomessa, suomentanut Mikko Alapuro. Vastapaino 2017. 406 sivua.
uutiskirje 
