Näin kirjoittaa vihreän liikkeen tietä puolueeksi tutkinut historiantutkija Sari Aalto. Hänen tuore teoksensa Vaihtoehtopuolue osuu kiinnostavaan ajankohtaan, sillä vihreät kärkkyvät historiansa suurinta vaalivoittoa. Gallupien lupaamilla kannatusluvuilla puolue ponnahtaisi yhdeksi niistä puolueista, joita se lähti haastamaan 1980-luvulla.
Tähän on kulunut aikaa nelisen vuosikymmentä.
Julkisuudessa Koijärvi-liike samaistetaan vihreiden puolueen syntyyn. Ympäristöaktivisti Ville Komsi nousi julkisuuteen Koijärvellä. Hän ja Kalle Könkkölä olivat vihreän liikkeen ensimmäiset kansanedustajat.
Koijärven tapahtumista ehti kulua lähes kymmenen vuotta, ennen kuin Vihreä liitto merkittiin värikkäiden vaiheiden jälkeen puoluerekisteriin elokuussa vuonna 1988.
Koijärvi symboloi vahvasti vaihtoehtoliikkeiden ja vaihtoehtoisen elämäntavan etsintää 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Vaihtoehtojen kaipuu yhdistyneenä kekkoslaisuuden hellittämisen kanssa raivasi tietä ensin vihreälle liikkeelle ja sen jälkeen puolueelle.
Aikalaisena Pekka Sauri kuvasi vuotta 1979 jonkinlaisena ”kultaisena aikana”, jolloin puhumisen sijaan tartuttiin toimeen ja kyseenalaistettiin vallitsevaa ajattelua. Jo pian vuosikymmenen vaihduttua vaihtoehtoliikkeessä alkoi olla erilaisia näkemyksiä toimintatavoista.
Ollako liike vai puolue?
Vaihtoehtopuolue-teoksessaan Aalto kuvaa jopa hyvinkin pikkutarkasti vaihtoehtoliikkeiden toimintaa. Tämä on perusteltua, sillä niiden toiminnassa syntyivät verkostot, jotka yhdistivät ihmisiä ja mahdollistivat vihreän liikkeen syntymisen.
Kuten kaikissa liikkeissä, myös vihreissä syntyi alkuinnostuksen ja hurmoksen jälkeen ristiriitoja ja näkemys-eroja. Vaihtoehtoliikkeissä arvosteltiin voimakkaasti valtaa pitävien puolueiden jäykkää ja hierarkkista toimintaa.
Ollako puolue vai liike -kysymys synnytti vaihtoehtoliikettä hajottaneen keskustelun. Pahimmillaan olisi voinut syntyä kolme vihreää puoluetta: elämänsuojelijoiksi itsensä linjanneiden ekologistien puolue kansanedustaja Eero Paloheimon johdolla, laajempaa politiikan agendaa kannattava Vihreä liitto sekä Yrjö Mäkisen ja Eugen Parkatin joukot.
Aalto nostaa helsinkiläisten keskeistä roolia puolueen perustamisessa. Osmo Soininvaara näki jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että vihreistä tulee puolue enemmin tai myöhemmin, kun aika on kypsä.
Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtajana Pekka Haavisto otti vahvasti kantaa puolueen perustamisen puolesta siinä vaiheessa, kun osa aktiiveista oli tympääntynyt vellontaan liikkeen toimintamuodon ympärillä.
Vihreiden puheenjohtajana Heidi Hautala luotsasi vihreitä puolueeksi liikkeen sisäisessä riitelyssä paloheimolaisten kanssa. Myöhemmin helsinkiläiskeskittymän on vinoiltu olevan pyhä perhe.
Vihreät houkuttivat vasemmalla ja oikealla
Vihreiden sisäinen kamppailu puolueen aatteellisesta linjasta ja toimintatavoista ja jopa suhteesta hallitusyhteistyöhän muistuttaa paljon vasemmistoliiton perustamisprosessia. Myös vasemmistoliittoa perustettaessa käytiin laaja keskustelu liikkeen ja puolueen suhteesta.
Vihreät kyseenalaistivat vasemmisto-oikeisto-ajattelun vanhanaikaisena. Vaihtoehtoliikkeillä oli yhteyksiä keskustaan ja vasemmistoon, ja etenkin puolueiden ns. toisinajattelijoihin.
Vihreät kyseenalaistivat vasemmisto–oikeisto-ajattelun vanhanaikaisena.
Yleinen kriittisyys perinteistä puoluetoimintaa kohtaan kasvatti vihreiden houkutusta.
Vihreiden listoilta oli ehdokkaana myös muissa puolueissa toimineita. Tunnetuin muuttaja lienee taistolaistaustainen Satu Hassi, jolla on merkittävä ura vihreissä. Myös äänestäjiä liikkui muista puolueista vihreiden kannattajiksi.
Vihreiden varsinainen läpimurto puolueeksi tapahtui vuosina 1983–1986. Aallon teoksessa tätä kuvaava osa on kiinnostavaa antia puolueista kiinnostuneelle.
Puoluetoimintaa epäiltiin vihreässä liikkeessä, mutta paine valtakunnallistaa toimintaa, kunnallispolitiikkaan osallistuminen ja valinnat eduskuntaan kypsyttivät kohti puoluetta. Aivan kuten vasemmistoliitto pari vuotta myöhemmin, Vihreä liitto päätti mukauttaa toimintatapojaan liikkeen suuntaan.
Vihreissä tehtiin myös se havainto, että liikkeessä valtaa ja työtä kasautui harvoille, koska ei ollut toimivaa järjestelmää delegoimiseen. Puolueen kannattajat näkivät, että puolueen olisi myös paremmat mahdollisuudet taata laajemmalle joukolle osallistumismahdollisuuksia.
Sari Aalto: Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi. Into 2018. 485 sivua.
[digilehti pvm=20180608]
uutiskirje 