Viime talvena 75-vuotispäiviään viettäneen Ljudmila Ulitskajan novelleissa tapahtuu ”(—) yhtä ja toista monenmoista: naimisiinmenoja, eroja, asunnonjakoja, muuttoja ja syntymiä.” Tai tehdään vuoron perään kuolemaa, synnytetään ja lähdetään lusimaan.
Naapurimme kansalliskirjailija Aleksandr Puškinin (1799–1837) Jevgeni Oneginia on tavattu luonnehtia ”venäläisen elämän ensyklopediaksi”. Olisiko Ulitskajan novelleissa sitten kyse neuvostoarjen ensyklopediasta?
37 kertomusta käsittävä kokoelma hahmottelee yhteisasuntojen eli kommunalkojen elämää aina sodan kurimuksesta ja Josif Stalinin viime vuosien paranoiasta pysähtyneisyyden ja perestroikan läpi 1990-luvulle, vapauteen ja sitä seuraavaan krapulaan. Pula-ajan kekseliäisyys ja jonottamisen taide vaihtuu matkan varrella uusiin valintamyymälöihin, mutta myös ankaraan kahtiajakoon. On ”koodilukkojen takana asuva väki” ja samaan aikaan uusia väliinputoajia, tarpeettomien ihmisten kasti.
Ahdistavan naapurikyttäämisen kääntöpuolia ovat välittäminen ja nukkavieru, tasku-lämmin yhteisöllisyys.
Ulitskaja tunnetaan liberaalin opposition voimahahmona ja Vladimir Putinin sotien vastustajana. Näissä alkukielellä vuonna 2007 julkaistuissa novelleissa lähihistoria on monin tavoin läsnä, mutta pääroolin vievät ihmiset.
Pesuvadit, paistinpannut ja peräruiskeet
Tehopyhän ja pystyyn kuolleen ideologian sijaan Ulitskaja kirjoittaa pesuvadeista, paistinpannuista, peräruiskeista, emalikattiloista, halkopinoista, sähköasentajien ja hiilenlapioijien asunnoista.
Millaista arjen hermopeliä, äänten kakofoniaa ja kilpajuoksua kaikkialle ehtimisen kanssa on jo elämä monen perheen yhteisasunnossa? Kun perheillä on jääkaapit vierekkäin, toisen kasareita kadehditaan. Ja kiukutellaan sähkö- ja kaasulaskujen jakamisesta.
Ahdistavan naapurikyttäämisen kääntöpuolia ovat välittäminen ja nukkavieru, taskulämmin yhteisöllisyys: hoidetaan omat ja muiden lapset, kulkukoiratkin. Otetaan töistä vapaata jonkun omaisen saattohoitovaiheen vuoksi.
Tolstoin ja Tšehovin hengessä
Ennen kirjailijanuraansa Moskovan valtionyliopistossa perinnöllisyystieteilijänä ja biokemistinä työskennellyt Ulitskaja sai aikoinaan potkut syytettynä kielletyn samiždat-kirjallisuuden levittämisestä ja läheisistä yhteyksistä dissidenttipiireihin. Luova ura urkeni vasta viisikymppisenä.
Olen joskus leikillisesti sanonut, että Ulitskaja on 1800-luvun venäläisen kirjallisuuden kahden suuren, Leo Tolstoin (1928–1910) ja Anton Tšehovin (1860–1904) perillinen yhtä aikaa.
Tolstoilaista epiikkaa Ulitskajalla edustavat niin ikään Arja Pikkupeuran suomentamat Vihreän teltan alla (2014) ja Daniel Stein (2016). Edellä mainittu on järkälemäinen sisäpiirin kuvaus neuvostotoisinajattelijoista, jälkimmäinen taas dokumentaarinen romaani Venäjän ja Itä-Euroopan juutalaisista Pyhällä maalla.
Tšehovilaista pienten eleiden ja mielenliikkeiden kirjallisuutta Ulitskaja on tehnyt novellikokoelmissaan Tyttölapsia (2015) ja nyt Meidän tsaarimme väkeä. Jos tšehovilaisuus nyt on oikea sana. Sen verran värikkäitä, vauhdikkaita ja elämänmyönteisiä tarinat ovat.
Perinnöllisyystieteilijä Ulitskaja kysyy, mitä väliä biologisilla siteillä ihmisten välisissä suhteissa lopultakaan on. Eikö ole tärkeämpää, kuka lasta oikeasti rakastaa.
Tematiikka tulee vastaan muun muassa novellissa Isyyden vahvistus. Siinä salkkuhommia tekevä Ljonja, ”lyhyenläntä pullukka, kaljuuntuva rillipää” avioituu toisen juutalaisen, Sophia Loren -tyyppisen Ingan kanssa.
Eihän Inga kotona pysy, vaan ajautuu uusiin suhteisiin muun muassa kaliningradilaisen laivastoupseerin ja samarkandilaisen ylimyksen kanssa. Uusia lapsia syntyy, onni kukoistaa oman hetkensä. Kunnes Inga palaa jälleen sydän murjottuna Ljonjansa luokse. Ja mies kiintyy lapsipuoliin kuin omiinsa, adoptoi heidät.
Ulitskaja ei moralisoi
Kaunottaren vartalon ihanteellista rakkautta etsivä Tanja uupuu lähentelijöihin metroissa ja ratikoissa. Miehet osoittautuvat sairaalloisen mustasukkaisiksi. Kunnes kaiken toivonsa menettänyt, keski-ikäistynyt laborantti-Tanja tutustuu Borikseen, sokeaan herrasmieheen.
Ulitskaja ei moralisoi, vaan tarjoaa lämpöä, ymmärrystä ja suhteellisuudentajuista naurua. Hän on viehättävän vanhanaikainen veijaritarinoitsija, kulkukoirien, katusoittajien, sotaorpojen ja -rampojen ymmärtäjä.
Kokoelman päättävä omaelämäkerrallisten matkanovellien sikermä Matkaenkeli osoittaa, että hän on kotonaan 2000-luvullakin. Enkelin siivin päädytään Tokioon sovittamaan kimonoa, hollantilaiseen kirjailijakokoukseen, manhattanilaispuistoon viettämään eläinten messua Fransiskus Assisilaisen hengessä ja New Orleansiin joraamaan afroamerikkalaisen musiikin tahdissa.
Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä. Suomentanut Arja Pikkupeura. Siltala 2018. 331 sivua.
uutiskirje 