Kun valmistaa näytelmän syksyn 1961 noottikriisistä, ottaa riskin, että etukäteen kuuluu huokauksia, jopa haukotuksia. Aihetta on toden totta tutkittu niin lännen, idän kuin Suomen vinkkeleistä, se on ilman muuta tiiveimmin pengottu sodanjälkeinen arvoitus. Mitä teatteri siitä saisi irti? Miten se voisi arvoitusta raottaa?
Kaiken uhalla Kari Heiskanen sen kirjoitti ja ohjasi, näytelmän Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Hän hyppää historialliseen draamaan reippain ottein, tuo lavalla tapauksen useita pää- ja sivuhenkilöitä, on Kekkosta, Hruštšovia, Tanneria, Korsimoa ja Leskistä. Moni näyttelijä saa hoitaa useamman roolin.
Pelkästään syksyn 1961 maisemassa ei temmelletä. Yöpakkasaika kolmisen vuotta aiemmin toimii valtiollisen sekaantumisen esinäytöksenä, josta sitten juostaan päin Berliinin muuria, kriisin täyttämää syksyä 1961, noottia, miehiä Havaijilla ja Novosibirskissa. Kronologia funkkaa, ilmavasti mutta kyllin tiukasti, eikä niin pieniin detaljeihin upota, että maallikko putoaisi kyydistä.
Pääparin rinnalla marssi mainioita veijareita.
Sikari vai konjakki?
Juttu laskeutuu muutaman suuren pääkohtauksen varaan. Tilanteen pohjustaa Nikita Hruštšovin ja Urho Kekkosen alkumittelö – se on sisäänheitto, joka muistuttaa, ettei YYA-aika aivan silkkaa rinnakkainolon ja ystävyyden auvoa ole. Se on raakaa painetta ja lujaa vastarintaa. Keskeinen hetki niin ikään on Kekkosen myöhempi visiitti Tehtaankadulle: hän esittää avunpyynnön, jonka neuvostolähettiläs Aleksei Zaharov ymmärtää.
Draama kulminoituu Novosibirskin lavastukseen. Urhon viimeinen ongelma on, että sikari vai konjakki, mutta Nikita palauttaa mieleen, että vaikka tässä ystävyksiä ollaan, niin tarpeen tullen pudotamme sinutkin kuin kakan rattailta. Kuten toverit varmaan pudottavat minut…
Esitys ei karkaa historian kehikosta. Kohtaukset vuoropuheluineen ovat totta kai Heiskasen luomaa sanailua, eikä hahmoissakaan etsitä täysin samaa näköä ja olemusta, vaan lähinnä uskottavuutta. Mitään ylen kummastuttavia ylilyöntejä ei esiinny.
Kekkonen pysyy hyppysissä
Kekkosena Eero Aho aloitti jäykästi, ja puisevin lausein, mutta pääsi pian hikeen ja suli, ja puristi lopulta roolin yhä tiukemmin hyppysiinsä. Pertti Sveholmilla ei Hruštšovissaan ollut pulman pulmaa, ääntä ja vimmaa piisasi kautta linjan, ja ajoituksissaanhan hän on virtuoosi. Myös lyhyen Vennamo-jakson hän veti ihailtavasti.
Pääparin rinnalla marssi mainioita veijareita. Esimerkiksi Risto Kaskilahti sai Arvo Korsimoon suorasukaisen tekemisen meiningin, eivätkä siinä laillisuuden rajat ahdista. Rauno Ahonen teki Väinö Leskisen tärkeän sivuroolin, mutta ihme kyllä sivurooli ei ”Pikku-Väiskille” oikein riitä – kuten ei riittänyt elämässäkään. Matti Olavi Ranin kuljetti luotettavasti neljää osaa, muun muassa Kustaa Vilkunaa. Jari Pehkosen kenraali Sakari Simeliuksesta löytyi kelpo ytyä, ja Johannes Virolaisena hän loisti hetken. Suomen politiikan jöröjukka, Ahti Karjalainen, muovautui Mikko Virtasen työnä joustavaksi, milteipä sutkiksi savolaiseksi – ja Savosta hän alkujaan onkin.
Timo Torikka toteutti Väinö Tannerin sanoisiko juurevalla voimalla. Sikari röyhysi ja ukko höyrysi, paikoin liiankin kanssa, sillä Tannerin vahvuus on kait piillyt enemmänkin viiltävän tyynessä karismassa kuin sadattelun melskeessä, johon Torikka häntä suuntasi.
Vaikuttava vallan näyttämö
Kekkosesta ei liene näytelmää ilman naisia. Leena Rapolan Anne-Marie Snellman ja Vappu Nalbantoglun Anita Hallama eivät olleet kilpailuasetelmassa, vaan pyörittivät Urhoa perätysten. Näyttämöllä Snellman oli asiapitoisempi, Hallama taas riisui tai puki kretonkia alituisesti. Nalbantoglu Anitana oli verrattoman verevä ja läsnäoleva.
Suvereenein nainen, Marjut Toivasen Sylvi Kekkonen, otti loppua kohden paikkansa – täysin. Hänen vuosikymmenten tuoma otteensa Urhosta on eleetöntä ja ehdotonta, jotakin mitä mies ei tohdi lainkaan uhmata. Toivanen ilmaisi Sylvin hegemonian kurinalaisen niukoin keinoin.
Näytelmä on ulospanoltaan huippua. Lava pysyy kaiken aikaa laajana vallan näyttämönä, taustaprojisoinnit heittävät hätkähdyttäviä ajankuvia, eikä musiikki voisi enää paremmin olla tukena. Jimi Hendrixin (Vietnamin veteraani muuten) räväkät kitarat ja 60-luvun alun maailma – mikä sekoitus!
Kekkosen psykologisesta ongelmasta sananen. Kun ihminen pitkään toimii moraalisessa dissonanssissa, hän yleensä haluaa perustella tekojaan ja valintojaan poikkeuksellisen kiihkeästi. Sanonta, että puhetta tulee kuin sudelta paskaa, kuvaa mielentilan hyvin. Nyt Kekkosesta sukeutui jopa himpun verran laimea, sisäinen jännite ei heijastunut realistisesti – nimittäin, jos hän teki kaiken sen, mistä Kremlin tanssikoulukin antoi varteenotettavia viitteitä.
Eläväistä kohtalondraamaa joka tapauksessa, monta mieleen jäävää kohtausta. Vaikkei noottikriisin mysteeri aivan tyhjentävästi vielä ratkeakaan.
Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Kantaesitys. Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen. Lavastus Antti Mattila, puvut Elina Kolehmainen, valot Mika Ijäs, äänet Eradj Nazimov, naamiointi Milja Mensonen ja projisoinnit Toni Haaranen. Rooleissa Eero Aho, Pertti Sveholm, Risto Kaskilahti, Rauno Ahonen, Timo Torikka, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Leena Rapola, Mikko Virtanen, Matti Olavi Ranin, Marjut Toivanen Matti Rasila ja Tiina Peltonen.
uutiskirje 
