Alexandre Kojéve: Historian loppu. Suom. Saara Hacklin, Tapani Kilpeläinen, Elisa Koponen, Mika Luoma-aho, Jussi Omaheimo ja Eetu Viren. Esipuhe: Jussi Omaheimo. Tutkijaliitto 2007
Jos eläimiä inhimillistetään (Disney) ihmisen käyttäytymismallien mukaisiksi, samalla itse ihminenkin eläimellistetään. Alexandre Kojéve (1902–68) epäili, että näin tässä leikissä voi käydä.
Teoksessaan Historian loppu hän arvelee Hegelin tarkoittaman historian lopun tapahtuneen Stalinin hahmossa, eikä Napoleonin, jota puolestaan Hegel veikkasi kyseisen tapahtuman isäksi.
Kun kaikki lauseet, ”totuudet” mitä rivoimpienkin valheiden muodossa on sanottu, suuntaamme kohti venäläisamerikkalaista antropomorfismia, jossa eläimet, luonnonvoimat ja jumalat käsitetään ihmisen kaltaiseksi. Siirryttyämme kyseiseen satumaailmaan, kaikkien päiväunelmien kohteena ja keskipisteenä on ainoastaan ihminen haluineen ja tarpeineen.
Pohjimmiltaan tämä on animaalista halujen tyydyttämistä, johon ei kuulu kielteisyyttä. Tätä Kojéve kutsuu ”elämän sunnuntaiksi”, joka Hegelin sanoin häivyttää ja karkottaa kaiken sen, mikä on huonoa: Hyväntuuliset ihmiset eivät voi pohjimmiltaan olla huonoja ja alhaisia, eläimellisiä kylläkin.
Toteutuakseen elämän sunnuntai edellyttää, että japanilaistamme lännen, jolloin voimme rakastella luonnollisesti. Toisena vaihtoehtona on, että amerikanisoimme Japanin, jolloin voimme rakastella oppineiden apinoiden tavoin.
Kojéven mukaan teknologinen edistys on tehnyt maailmasta hohdotonta. Yhdessä ateismin kanssa se on kuihduttanut ylevän sankarillisuuden idean. Arjen sankarit eivät johda suuria vallankumouksia. He tekevät laskelmia.
Utopiat paremmasta maailmasta ovat poliittisesti voimattomia kilpailemaan nykyhetken houkutusten kanssa.
Politiikasta tulee taloutta ja kansainvälistä oikeutta. Kansainvälinen kilpailukyky yhdessä ihmisoikeuksien kanssa kuuluu lausua samaan hengenvetoon.
Kaikkien asioiden ja tekojen pikkutarkka erittely, analysoiminen ja psyykkaaminen on tärkeämpää kuin asioiden syvällinen pohdinta, filosofia.
Taloustiede, psykologia ja journalismi, porvariston lempilapset, määrittelevät ajan hengen. Syy–seuraus-suhteet haihtuvat kirpunnyljennän sekamelskaan, poliittis-taloudellisen yötä päivää avoinna olevan kasvogallerian nuoruusnäyttelyyn.
Oman vähäpätöisyytensä vuoksi krooniseksi väsymykseksi ja kyllästymiseksi muuttunut kulttuurin nihilistinen naurunremakka yrittää peitellä sitä, että itse naurun kohde muuttuu yhä epäselvemmäksi. Entistä hankalampaa on tietää, kenen pitäisi nauraa, kenelle tai miksi. Onko aitoja elämänilonaiheita enää lainkaan olemassa? Paitsi vahingonilon?
Loppuuko ensin
historia vai luonto
Kojéve väittää, että Hegelin historia-käsite on ymmärretty väärin. Hegelin maailman henki -käsitettä ei pidä samaistaa kristillisen Jumalan kanssa. Historiallisen, dialektisen liikkeen lopullinen päämäärä on ihmisyksilön itsestään tietoinen tyytyväisyys:
”Ihminen pyrkii olemaan täydellinen vain siksi, että voisi olla tyytyväinen täysin tietoisena täydellisyydestään. Hän muuttuu ja liikkuu vain kulkeakseen kohti täyttä tietoisuutta.”
Kant korosti valistuksen yhteydessä ajattelun itsenäisyyttä ja pelkästä auktoriteettiuskosta vapautumista. Hänen mukaansa valistus oli rohkeutta ajatella itse ja sitä kautta se oli ihmisen sekä ihmiskunnan henkisen täysi-ikäisyyden saavuttamista.
Kaikkia ihmisyksilöitä koskeva yleismaailmallinen universaalihistoria on viime kädessä jokaisen ihmisyksilön itsetietoisuuden historiaa. Ihminen taistelee ja tekee työtä todellistaakseen itsensä. Kojéven mukaan jokainen yleismaailmallinen ihminen todellistaa itsensä vain tullakseen tietoiseksi itsestään paljastamalla itsensä itselleen ja muille merkityksellisen puheen avulla. Sanoessaan nimensä hän erottuu muista ja kertoo, kuka hän on ja mitä hän elämältä odottaa. Niinpä historia pysähtyy hetkellä, jolloin ihminen tulee täysin tietoiseksi itsestään.
Ihminen voi olla täysin tyytyväinen vain, jos hän on täysin tietoinen tyytyväisyydestään. Tästä syystä historiallinen dialektiikka on ratkaisevasti vielä jotain enemmän kuin työtä ja taistelua, tiedettä, taidetta ja uskontoa. Tasavertaiseksi tunnustaminen on kaiken itsetietoisuuden lähtökohta. Viisauskaan ei ole muuta kuin täyden itsetietoisuuden antamaa täydellistä tyydytystä.
Karl Marx, Oswald Spengler ja Max Weber olivat Hegelin kanssa hieman eri mieltä historian loppumisesta yksilöiden itsetietoisuuden täydelliseen tyytyväisyyteen. Historian lopun näyttämölle uudelleen astunut luonto näyttäisi olevan jo lähitulevaisuudessa se historiallisen edistysnäytelmän häiritsijäksi tullut käänteentekijä, jonka kanssa taidetaan vielä olla ihmeissään itse kukin, vaikka kuinka tiedostavia itsetietoisuudessamme kotioloissa olisimmekin.
Kojéven Historian loppu on niin raikasta tekstiä, että parhaassa tai pahimmassa tapauksessa sitä voi lukea kuin apokalyptista ilmestyskirjallisuutta. Koska nämä tekstit käsittelevät etukäteen sodan jälkeistä eurooppalaista historiaa, ja kun nyt tiedämme, miten asiat ovat sujuneet vuoden 1945 jälkeen, Kojéven ennusteluja on mukavaa varman päälle arvioida. Ja ennustaa näiden pohjalta maailman tulevaisuutta seuraavat 50 vuotta eteenpäin.
uutiskirje 
