”Olin päättänyt ruveta näyttelijäksi”, aloittaa Staffan Bruun, 63, muistelmakirjansa Mies joka rakasti uutisia. Ei tullut näyttelijää, mutta tuli journalisti, joka on ollut paljon näytteillä. Reportterina Hufvudstadsbladetissa, äänessä radiostudioissa, julkisena keskustelijana, dekkaristina.
Ehkä näin meni luonnikkaammin.
Bruunin teos on neljän vuosikymmenen reipastahtinen raportti. Uutismiehenä Bruun ei kikkaile käsittein tai katoa journalismin teorioihin, ja tilanteita hän taustoittaa vain varsin säästeliäästi. Lähinnä hän kertoo mitä on nähnyt ja tehnyt. Antoisaa sekin on.
Bruun kaivoi arkistoista 24 julkista riitaa, jotka Koivisto oli aloittanut ensimmäisellä virkakaudellaan. Husis ei juttua julkaissut.
Kirja jakautuu kahtia. Sivumääräisesti suurempi on varsinaiset ammatilliset muistelmat, ja lopussa (noin viidesosaa) tekstiä hallitsee Hufvudstadsbladetin viime aikojen syöksykierre – Bruunin läheltä näkemänä.
Töistään, matkoistaan ja kommelluksistaan journalistina hän kirjoittaa kiintoisin vedoin, kun taas Husis-jakso on yleisemmän tason hyvinkin hätkähdyttävä oppitunti.
Bruun vieraili usein 1980-luvun taitteen Puolassa, jolloin joukkoliike Solidaarisuus syntyi ja kukoisti. Selostukset tilanteista ja kontakteista uuden liikkeen johtajiin ovat tiiviitä ja informatiivisia.
Tiedonkulku oli vaikeaa. Kun Bruun laati jutun Gdanskissa, illaksi piti palata 350 kilometriä Varsovaan sanelemaan teksti puhelimitse toimitukseen Helsingissä. Pohjois-Puola oli motissa, yhteydet katkaistu.
Bruun harmittelee yhtä missattua haastattelua. Gdanskin telakan lattialla kuorsasi viikset täristen laiha mies, jota eräs lakkolainen osoitti: ”Tuo mies tuossa aloitti kaiken.” Bruun jatkaa: ”Mietimme, pitäisikö hänet herättää ja pyytää haastattelua, mutta päätimme antaa kaverin ensin nukkua ja etsiä hänet myöhemmin. Myöhempää kertaa ei tullut.” Kuorsaaja oli Lech Walesa.
Vuosikymmentä myöhemmin, tammikuussa 1991, Bruun todisti neuvostojoukkojen tuhotöitä Vilnassa.
”Panssarivaunut murskasivat viattomia liettualaisia. Näimme uhrien sääriä ja käsivarsia ilmestyvän panssareiden alta vaunujen jatkaessa vääjäämättä”, hän kuvaa. ”Panssareiden meteli lukitsi korvat, ruudinsavu leijaili sakeana ja kuulimme, miten ihmiset huusivat lääkäreitä paikalle”. Sinä yönä kuoli 15 ihmistä.
”Teurastus oli Neuvostoliiton viimeinen epätoivoinen hyökkäys ennen kuin kaikki hajosi.”
Herrojen kanssa pulassa
Kotimaan asioista Bruunilla on painavia lukuja. Esimerkiksi hänen ja Mosse Wallénin Nokia-kirjan (1999) kohtelu paljastaa, miten talouden eliitti voi pikkuvihjeinkin toteuttaa tarkoitusperänsä. Alku lupasi paljon, mutta kun herrojen peukalot kääntyivät alas, teoksen käännös- ja levitystyö koko läntisessä maailmassa tyrehtyi. Aasiassa kirja kuitenkin ilmestyi.
Entä miten kävi Mauno Koivisto -artikkelin 1988? Bruun kaivoi arkistoista 24 julkista riitaa, jotka Koivisto oli aloittanut ensimmäisellä virkakaudellaan. Husis ei juttua julkaissut – kokemattomien ja ylivarovaisten päätoimittajien ansiosta – mutta sentään Vasabladet oli suoraselkäisempi.
Bruun painottaa pelotonta journalistin asennetta. Se on oikein – ja sitähän hänellä on. Toiselta puolen on leimallista, miten hän läpi kirjan (yli)korostaa tietynlaista sankaritoimittaja vastaan päälliköt -asetelmaa. Se tuskin on täysin todenmukaista, varmaan enimmät Husiksenkin jutut syntyivät sulassa sovussa. Toki journalistisia rajoja tulee koetella, ja muistelmissa viimeistään.
Husis tuhontiellä
Husiksen viimeisin vuosikymmen näyttää silkalta tuhontieltä, ja siitä Bruunin silminnäkijäkuvaus on suorasukaisen raju. Lukuisin esimerkein hän osoittaa, miten turmiollisiin päätöksiin ja linjauksiin lehteä kustantava KSF Media -konserni on sortunut.
Luetun jälkeen tuntuu ihmeeltä, että Hufvudstadsbladet edelleen ilmestyy paperisena lehtenä – niin murskaavia tietoja ja lukuja Bruun latelee. Pelkästään vuodesta 2010 vuoteen 2016 levikki on romahtanut 48 000:sta 27 000:een, eikä digi-lehti ole tilkinnyt aukkoa juuri nimeksikään. – Jyrkkiä tappioita otti koko KSF Mediakin, vuosina 2013–17 yhteensä 31 miljoonaa euroa.
Bruun myös osoittaa mielestään vastuulliset henkilöt, eritoten KSF Median toimitusjohtajan ja hallitusta johtaneen Kaj-Gustaf Berghin osuutta painottaen. Eikä syyttömäksi alamäkeen jää liioin suomenruotsalaisten raha- ja säätiöherrojen ykkösnimi Christoffer Taxell, kaverien kesken ”capo di tutti capi”.
Staffan Bruun irtisanoutui lehdestä 2016. Jäämättä puristelemaan nyrkkiä taskussa hän purki tunteensa ja tietonsa paperille. Muistelmat kuvaa kiihkeää rakkautta ammattiin ja työhön, jonka tulevaisuus pantiin vakavan uhan alle.
Staffan Bruun: Mies joka rakasti uutisia (Mitt liv på HBL). Suomentanut Meri Kuula-Bruun. Siltala 2018. 327 sivua.