Siksi se pitää pikemminkin kokea kuin ymmärtää.
Teatteriyleisö tekee aina näytelmän alkaessa kaikkensa selvittääkseen tarinan asetelmat. Sen että kuka on kuka, millainen ja miksi. Luonne. Motiivit. Pyrkimykset. Tiedättehän. Sitten odotellaan, että noita asetelmia jotenkin järkytetään, josta taas syntyy uutta.
Tähän tapaan Karamazovin veljesten tarina kulkeekin. Tässä näytelmässä kaikki tiedetään tavallaan jo alussa. Ei niin, että yleisö olisi Karamazovinsa lukenut. Sitä ei voi olettaa. Kyllä tarina on kerrottava. On esiteltävä veljekset ja Smerdjakov sekä isä-Karamazov. On esiteltävä henkilöiden välisiä siteitä ja ristiriitoja. On esiteltävä teemoja. Mutta kun kaikkea on niin paljon, tekstin merkitys – ehkä näytelmän henkilöidenkin merkitys – alkaa hämärtyä. Tämä alleviivaa kaiken turhuutta, tässä maailmassa.
Tanssillisia vuorosanoja
Samuli Reunasen ohjauksessa Fjodor Dostojevskin tekstimeri on tuotu näyttämölle käyttämällä lukuisia keinoja. Valittu lähestymistapa ei vaadi älyn heittämistä romukoppaan, vaan vain sen oivaltamista, että roolihenkilöiden puheet ovat yksi ääni näytelmässä. Muita ääniä on paljon. Niitä tulee Iiro Ollilan musiikista, koreografiasta ja videotykin suusta.
Kiintoisaa on Liisa Risun koreografia. Hän toteaa käsiohjelmassa, että Dostojevskin romaanin monikerroksisuus mahdollistaa myös näyttämölle moniäänistä ja kontrapunktista muotoa tekstin, äänen ja kuvan sekä kehojen ja esineiden välille. Juuri tätä kaikkea hänen koreografiansa tarjoaa. Hienoja oivalluksia, jotka luovat näytelmän tulkinnoille laajan vapaan kentän.
Esimerkkinä liikekielestä voisi mainita Ivan Fjodorovitsiä esittävän Miro Lopperin lukuisat taiturimaiset tanssilliset vuorosanat. Tai Smerdjakovia esittävän Maruska Veronan mimiikan.
Kaksi ääripäätä
Hannu-Pekka Björkmanin esittämä isä-Karamazov on pirullinen ilveilijä, kerta kaikkiaan sietämätön ja vastuuton tyyppi. Ja sitten on Seela Sellan esittämä Zosima, ymmärtäväinen, harkitseva ja sydämellinen vanhus, jonka suusta kuulee viisauksia.
He edustavat ääripäitä, vastavoimia. Samalla he muodostavat jonkinlaisen vanhan polven – myös näyttelijöinä – kehän, jonka katveessa tarinan nuorempi polvi melskaa.
Mutta näytelmässä on monia muitakin kehiä. Jokaisella veljellä oma taistelukenttänsä. Ja sitten on se kuuluisa isänmurha. Tällä kertaa iloittiin, että joku sen teki, tuon niin vahvaa symboliikkaakin mukanaan kantavan teon.
Dostojevskin romaani sijoittuu Venäjälle maaorjuuden jälkeiseen aikaan 1800-luvun loppuun. Reunanen on tuonut näytelmän pois tuosta ajasta, hämyiseen studiotilaan. Hyvä ratkaisu, jonka myötä esitys puhuttelee suoremmin nykyihmistä.
Reunasen ohjaus on mukavasti monitasoinen. Se, joka on Karamazovinsa lukenut tarkkaan, saa omanlaisensa version nähdäkseen, mutta osattomaksi ei jää kukaan.
Millainen kokemus Karamazovin veljekset siis oli? Ainutlaatuinen runsaudessaan. Niin täynnä kaikkea, että tämä esitys pitäisi nähdä uudestaan!
Karamazovin veljekset. Kansallisteatterin Pieni näyttämö. Fjodor Dostojevskin romaanin suomennos Martti Anhava, ohjaus ja dramatisointi Samuli Reunanen, dramaturgi Aina Bergroth. Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang, Juho Uusitalo ja Marunka Verona. Ensi-ilta 28.11.
uutiskirje 